Perustin tämän blogin heinäkuussa ihan vain siksi, että rahasta oli niin tiukkaa. Halusin paikan johon purkaa huoliani ja ehkä saada vähän myötätuntoakin. Pelkäsin hirveästi sellaista tilannetta, että joku nälvisi tuonne kommenttiraitaan että mitäs teit noita lapsia, mene töihin ja elätä ne, senkin sosiaalipummi. Nyt kun mies on töissä ei rahapula ole enää päällimmäisenä mielessä, ja teetä ja empatiaakin olen saanut kosolti. Nyt vasta viikko sitten tuli luonnollisesti anonyymiksi jättäytyneeltä ihmiseltä ensimmäinen nälväisy.

Olen Uutislehti 100:n tekstaripalstan innokas lukija joten tiedän kyllä että maailmassa on kosolti sellasia ihmisiä joiden mielestä työttömien ei tarvitsisi ruikuttaa työttömyystuen pienuutta, kun menisivät tollot töihin. Ja että töihin pääsee, kun hankkii koulutuksen. Ja koulutuksen voi hankkia ihan ruhtinaallisesti, kunhan vain syö pari vuotta tonnikalaa. Ja että jos siitä huolimatta jää nk. sosiaalipummiksi, niin nämä sosiaalipummit olisi hyvä ainakin steriloida, jos ei sentään surmata. Olisi ihanaa joskus seurata tällaisen ihmisen elämää ihan arjessa, ja katsoa miten vaikkapa pitkä näännyttävä sairaus, irtisanominen tai irtaimiston täysin tuhoava tulipalo vaikuttaisi heidän elämäänsä. Löytyisiköhän ymmärrystä Elämää(tm) kohtaan, vai päätyisivätkö aikasempien periaatteidensa mukaisesti lopettamaan päivänsä?

Meidän perheessämme tasapainon keikauttava tekijä oli yllätysraskaus, jonka tulosta kuopuksemme on. Minun oli tarkoitus mennä keskimmäisen jälkeen jatkamaan lähihoitajaopintojani iltalinjalla, olisin saanut ne päätökseen alle vuodessa. Muutamia viikkoja ennen opiskelujen alkua tajusin olevani raskaana, enkä vieläkään tajua missä välissä vahinko oli päässyt käymään. Ultrassa kyllä pystyttiin osoittamaan todennäköiseksi siittämisajankohdaksi heinäkuinen keskiviikko, mutta on ihan tasan varmaa että ilman kondomia ei silloin ole oltu. Harmi kyllä abortti ei edes käynyt mielessä. Olin uudesta vauvasta iloinen, mutta samalla huolissani: keskimmäinen oli silloin vasta reilun vuoden, ihan vauva siis, ja oli selvää että viisistään emme enää pystyisi asumaan 62m2 kolmiossamme. Muutto oli siis väistämättä edessä, muuton kulujen lisäksi maksamme nykyisestä asunnosta aika suolaista vuokraa, vaikkei tämä iso olekaan. Oppilaitoksestani pyysivät minua eroamaan kun kerroin uudesta raskaudesta ja siitä, etten pystyisikään jatkamaan opintojani. Olin hirveän tyhmä ja erosin, sillä tasan kaksi vuotta sen jälkeen lankesivat opintolainat maksuun. Ja luonnollisesti sain taas minimituet.

Jos minulla olisi ollut yhtään järkeä päässäni, olisin teettänyt silloin abortin. Hirveää tunnustaa se. Kuopus on nyt harvinaisen suloinen kiharapää, älykäs ja kaunis lapsi, enkä nyt suostuisi millään hänestä luopumaan, mutta meillä on nyt kyllä ollut niin hirveän raskasta että se olisi silloin ollut se paras vaihtoehto. Mutta nytpä ollaan tässä, eikä muuta voida. On sula mahdottomuus minun enää mennä opiskelemaan, meillä ei todellakaan ole siihen varaa. Ehkä sitten kun lapset ovat vähän isompia, mutta tiedän kyllä ettei lasten kuluttama rahamäärä heidän varttuessaan suinkaan pienene. Vaikka siis mieheni pääsisikin hyvään työpaikkaan valmistuttuaan, tarvitsemme silti kahden ihmisen palkan elättääksemme tämän katraan.

Varsinaisen sosiaalipummin leiman luovutan kyllä mielelläni itseltäni pois. Tottakai me nyt käytämme yhteiskunnan varoja, mutta jokainen opiskelijahan niitä käyttää. Ja jokainen äiti on yleensä on äitiys- ja vanhempainlomalla, useimmat vielä hoitovapaallakin. Emme siis käytä mitään sellaista etuutta, jota muut eivät saisi, päinvastoin, enhän minä saa edes työmarkkinatukea emmekä ole oikeutettuja toimeentulotukeenkaan miehen opiskelun vuoksi. Lasten kotihoito tulee sitäpaitsi kunnalle halvaksi. Jos menisin kokopäivätöihinkin ja lapset olisivat täyden päivän tarhattuina, en koskaan tienaisi niin paljon että pystyisin maksamaan todellisen hinnan päivähoitokustannuksista. Me vain sinnittelemme summalla, jota eivät sosiaalitoimstossa edes uskoneet mahdolliseksi, kun teettivät tulokyselyn tulevaa kotihoitojaksoa varten.