Muutaman viikon päästä on vihdoinkin odotettu päivä: pääsen sappirakonpoistoleikkaukseen. Jiihaa! Eihän siinä jonossa mennytkään kuin 10 kuukautta. Yhdeksän kuukauden jonotuksen jälkeen minulle huomautettiin kirjeitse, etten ole päässyt hoitoon lain takaamassa kuudessa kuukaudessa, ja että jos haluan valittaa, voin tehdä sen kirjallisesti siihen ja siihen osoitteeseen. En halunnut.

Kunta ei edelleenkään ole halukas myöntämään meille lakisääteistä kotiapua leikkauksen jälkeiselle ajalle. Ei auta itku eikä valitus: kunnalla ei kuulema edes ole ihmisiä palkattuna sellaista työtä varten, ja sitkeästi tarjoavat minulle paikallisen firman numeroa. Mielellänihän minä maksaisinkin, mutta kun en vaan voi. Minä tekisin mielelläni paljon muitakin asioita, mutta kun ei ole rahaa, niin sitä ei ole. Sitkeästi ne myös kyselivät että mikseivät minun vanhempani eivätkä sisarukseni muka voi auttaa, huomaa että ollaan pikkukunnassa, jossa väen vaihtuvuus ei ole mitenkään vilkasta. Me siis muutimme tänne vasta vuosi sitten. Sitten virkailija jo tuskastui ja sanoi että jos haluan tappaa itseni tai lapset, pääsemme kyllä lastensuojelun piiriin, mutta tuskin kuitenkaan marraskuun alkuun mennessä. Voi että oli voittajafiilis sen puhelun jälkeen.

Soitin sitten tuskissani vanhemmilleni. Isä ottaa Kaarinan mukaansa ja tulee silloin tänne. Ison lovenhan matka Oulun tienoilta tänne pk-seudulle tekee eläkeläisen lompakkoon, mutta aikovat kuitenkin tulla. Isä on kyllä puolikuuro ja vähän alkoholisoitunut ja Kaarinalla Downin syndrooma, mutta eivätköhän he yhden huushollin hoida parin päivän ajan.