Sain viimeinkin soiton kunnalta eilen. Oikeasti minun piti saada tietää virallisesti saanko kotiapua vai en jo tiistaina, mutta silloin minulle ei lupauksenvastaisesti soitettu. Keskiviikkona soitettiin ja sanottiin, ettei vielä ole asiasta minkäänlaista tietoa. Torstaina sitten soittivat, ja kotiapu luvattiin. Puhelimessa ollut henkilö sanoi tällaisten juttujen olevan ihan läpihuutojuttuja, kotiavun saaminen on kuulema ihan itsestäänselvyys, ja kunnalla on oma kotihoitoyksikönsä tällaisia varten. Tähän voi hyräillä sitä X-Filesin tunnaria kukin tykönänsä, sillä tähän asti minulle on väitetty useammalta taholta, ettei tällaista yksikköä ole...

Nyt on apua tulossa kahdeksi päiväksi leikkauksen jälkeen ja vielä viikonlopun jälkeenkin, jos haluan. En nyt oikein tiedä mitä minun pitäisi tästä ajatella. Tottakai otan avun vastaan nyt kun sitä kerran saa, mutta isäni on kuitenkin tulossa pikkusiskoni kanssa, eli ilmankin olisin saattanut pärjätä. Toisaalta isäni on nyt vapaampi käymään vaikkapa isompien lasten kanssa vaikka hampurilaisella.

En ole tainnut tästä kertoa, mutta yritin saada kotiapua myös keväällä. Silloin tuntui että en enää jaksa. Jokainen valveillaolon hetki oli työtä, työtä ja työtä, hetkeksikään ei voinut istahtaa ja huilata. Yölläkin tuli herätyksiä liian usein, jotta olisi saanut kunnolla ladata akkuja seuraavaa päivää varten. Kysyin ensin apua neuvolasta, mutta sain vain sen paikallisen firman mainoksen ja lämpimän kehoituksen tilata sieltä hoitaja (johon meillä ei siis millään olisi ollut varaa). Jaksoin vielä tiedustella sosiaalitoimesta samaa asiaa sähköpostitse, mutta saatuani taas kehoituksen kääntyä sen firman puoleen annoin olla koko jutun, ja purin vain hammasta. Nyt kun jaksaa taas kummasti kaikenlaista, tajuaa miten väsynyt sitä silloin olikaan. Kotiavun saaminen silloin olisi kohentanut elämänlaatua merkittävästi, jos kerrankin olisi vaikka voinut mennä lasten kanssa ulos tarvitsematta ajatella sitä että hiekkalaatikon reunalla kökitty aika ruuhkannuttaa pyykkihuollon, tiskaukset ja myöhästyttää ruuanlaiton, josta seuraa hurja määrä lasten vinkunaa, jota en jaksanut yhtään kuunnella.

Mitä opimme siis tästä? Apua saa, jos on voimissaan sitä vaatimaan. Olen aika varma että sain tuon palvelun nyt vain ja ainoastaan siksi että minä vaadin sitä, ja toistuvasti käytin nimitystä lakisääteinen palvelu lapsiperheille. Kerran myös mainitsin että jos en tähän perjantaihin mennessä saa tietää heruuko apua vai ei, nostan tästä metelin. Alhaista, mutta ilmeisen toimivaa.

Haluatteko muuten tietää, miten pääsin eroon siitä väsymyksestä? No ei se mitään, kerron silti. Minä otin oivaksi kotoairtaantumiskainalokepiksi Sydän, sydämen. Kuulin kevätpuolella yhden kappaleen radiosta, ja hullaannuin. Hankin cd:n ja kuuntelin sitä muutaman kuukauden ennenkuin tuttavani vinkkasi, että soittavat sinä nimenomaisena päivänä keskustassa. Silloin oltiin jo heinäkuussa. Sen jälkeen olen ollut jokaisella keikalla täällä pk-seudulla, ja tänään meinasin lähteä ihan Tampereelle asti, mutta mieheni flunsaannuttua jäin kuitenkin kiltisti kotiin. Jossain välissä olen kuulema muuttunut iloisemmaksi ja rennommaksi, kiloja on karissut ja tukka lyhentynyt reilusti yli puoli metriä. Tapaan ihmisiä mielelläni eivätkä lapset ja kotityöt tunnu enää taakalta. Ai niin, ostin myös tiskikoneen.