Leikkausta odotellessani hekumoin ajatuksella silkasta sängyssä makaamisesta. Muut hoitaisivat kaiken, ja minä saisin nousta sängystä omassa rauhassa vain vessaan ja valmiiksi katettuun, lapsettomaan pöytään. Elämä(tm) onkin sitten taas ollut jotain ihan muuta.

Ensinnäkin olen tosi kipeä. Vaikea nauttia makaamisesta tai mistään muustakaan, kun koko ajan sattuu. Pääasiassa kipu on hieman yllättävästi navan seudulla, ei maksan ja entisen sapen sijoilla. Haavakohdissa valuu kuollutta verta ihon alla. Olen nykyisin aika jännittävän värinen, kun raskausarpien siniseen, punaiseen ja violettiin sekoittuu kuolleen veren keltainen ja vihreä.

Toiseksi lapsenhoito on edelleen pääasiassa minun kumaraisilla harteillani. Kuopusta ei ole koskaan hoitanut kukaan muu kuin minä tai isänsä, ja hän taisikin saada traumoja eilen kun kodinhoitaja kajosi hänen henkilökohtaiseen tilaansa vaihtamalla vaipan. Minä makasin samalla sängyllä ja silittelin tukkaa, mutta lapsiparka itki hysteeriskauhuissaan. Iltapäivällä heräsin siihen kun kuopus juoksi harvinaisen nopeasti vastapäisen sängyn luo ja sukelsi sulavasti sen alle, hilasi itsensä seinään kiinni, käänsi kasvonsakin seinään päin ja melkein lakkasi hengittämästä. Syykin selvisi kun kodinhoitaja käveli vaippa kädessä huoneeseen ja ihmetteli hävinnyttä lasta. Hän ei ole myöskään suostunut syömään kenenkään muun avustamana, vain minä kelpaan. Ulkoilu kumma kyllä on maistunut sitten papankin kanssa. Täytyy olla iloinen siitäkin vähästä.

En ole tainnut mainita että uskalsin viimeinkin ajella ihan oikean irokeesin? Mieheni toteutti sen päivää ennen leikkausta, ja kyllä oli kuulkaas oikea aika. Nyt ei tukka kärsi makaamisesta, komistuu vaan. Makaamisesta ja kärsimisestä tulikin mieleen, että perjantaina ilmoitin etten sittenkään tarvitse kodinhoitajaa maanantaina, kun miehellä on vapaapäivä ja toipumiseni kuitenkin hyvässä vauhdissa. Hahaa, arvatkaapa onko sillä sittenkään vapaapäivää?