Hormonit ovat hirveä asia. Hirveän, hirveän, hirveä asia. Ajatelkaas nyt, mekin olemme niin syvällä suossa kuin olla ja voi pääasiassa yhden vahinkovauvan takia, ja arjen rankkuuden takia olen alkanut jo epäilemään mielenterveyttäni. Minulla on niin rankkaa sekä fyysisesti että henkisesti, että jos joku tarjoaisi minulle amfetamiinia, ottaisin sitä lämpimästi kiittäen. Jos pokka riittäisi, kävisin lääkärille itkemässä että joudun tekemään monen ihmisen työt ja raatamaan niska limassa aamusta yöhön hirvittävien taloudellisten huolten painamana, ja sitten niiskaisisin ja pyytäisin kauniisti jotain amfetamiinipohjaista. Nyt en jaksa edes sitä. Täältä on terveyskeskukseen kolme kilometriä, lähimmälle bussipysäkille yksi kilometri ja matkalla pitäisi vaihtaa yhdesti. Kuopus kulkee kyllä rattaissa, mutta keskimmäisen pitää kävellä, ja hän pelkää hysteerisesti linja-autoon astumista ja poistumista. En jaksa edes ajatella.

Nyt kuitenkin, kun lähipiirissä on useampia vauvoja ja vauvauutisia, huomaan kaipaavani pientä vauvaa. Minulla on jo valmiiksi katsottuna motarin ylittävä silta, jonne voi mennä jos hassusti käy. Junaratakin on kiitettävän lähellä.

Ai niin, hyvää uutta vuotta vaan kaikille.