Virkanainen herätteli pohtimaan outoja. Outo on ehkä juuri se sana jonka valitsisin, jos pitäisi valita joku sana kuvaamaan sitä, mitä uskon muiden minusta ajattelevan. En ole oikein koskaan istunut mihinkään astiaan, aina jokin kohta ottaa vastaan. Jos nyt kuitenkin unohdetaan uskonto, ikä, musiikkimaku ja lapsiluku, niin ehkä muita oudoksuttavin ominaisuuteni saattaa olla tapani seurailla muiden ihmisten tekemisiä julkisilla paikoilla. Kerrankin seurasin raastavan hienovireistä draamaa Rautatieasemalla: Äiti ilmeisesti toi pikkuista tytärtään isälleen viikonlopputapaamiseen, oli perjantai-ilta. Mies odotteli, tähyili väkijoukkoon, ja nainen huomattuaan hänet tiukensi ilmettään, suori lapsen takkia ja polvistui puhumaan hänelle. Pitkän rutistuksen jälkeen nainen käveli nopeasti lapsen kanssa miehen luo, sanoi pari sanaa ja käveli kiivaasti pois. Tyttö jäi ihan hyvillä mielin miehen kanssa, vaikka selvästi näki että äidin oli vaikea häntä jättää. Raskas veikkaukseni on, että taustalla oli perheväkivaltaa. Eikä vieressä seissyt ystäväni huomannut yhtään mitään.

Tuossapa taisi se toinen omituisuus nousta esiin: rakentelen tarinoita. Koko ajan. Kunpa minulla vain olisi aikaa kirjata ne ylös! Joulupukkitarina on kyllä melkein valmis, suunnittelen edelleen sen täällä julkaisemista.

Muutoin olenkin aika tylsä. Ihmiseen ei kyllä paljoa jää kun riisutaan ylläluettelemani omituisuudet, mutta niistä en joko halua puhua tai olen puhunut jo liikaakin. No, lempiruokaani on kyllä ehdottomasti maksalaatikko, sen voinee laskea outoudeksi?