Tänään oli erikoinen päivä: poistuin kotoa miehen kanssa kahdestaan ensimmäistä kertaa neljään vuoteen, se on viisivuotisessa avioliitossa aika pitkä aika. Mies kävi kyllä hakemassa minut sappileikkauksesta, mutta sitä ei kyllä lasketa, olin kipeä ja kiukkuinen. Nyt en.

Ei tämä nyt niin suurta juhlaa ollut kuin joku saattaisi kuvitella. Lapset nukahtavat varsinkin nykyään iltaisin aika nopeasti paria tuntia ennen meitä, joten sitä omaa aikaa on riittänyt. Minulle riittää sohvalla nyhjöttely parisuhteen hoitopaikaksi ihan yhtä hyvin kuin ravintola tai elokuvateatterin penkki. Sitäpaitsi kotisohvalla voi tehdä aika paljon mukavia ja parisuhteen hoidossa hyödyllisiä asioita, joita julkisella paikalla ei voi. Silti meillä oli oikein mukavaa. Elokuvaa FC Venus voin suositella, siitä jää kyllä meidän perheeseen lentäväksi lauseeksi tämä 'Asu naisen kanssa, opit pelkäämään'. Hohoo! Mies pisti merkille että sille kohdalle ei kukaan muu nainen nauranut yhtä kovasti kuin minä. Minulla onkin aina ollut harvinaisen kehittynyt itseironian taju.

Kotona lapset olivat viihtyneet tätinsä kanssa oikein hyvin, kuopus oli jopa nukahtanut päiväunille ilman itkua tai narkoosia. Kun tähän yhdistää uuden työpaikkani jossa on pistämättömät edut ihan kivan palkan päälle ja viime viikolla saadun lottovoiton (relatkaa, vain 11.60e), niin tässähän saattaa alkaa vaikka optimistiksi, hyi olkoon!

Tänään jää myös ensimmäinen Helsingissä oleva Sydän, sydämen keikka väliin heinäkuun puolesta välistä laskien. Olo on haikea, mutta olen jo niin vanha etten jaksa kovin montaa menoa samalle päivälle. Lohduttaudun ajatuksella Oulun keikasta, jota odotankin kovasti, onhan luvassa sekä mukavaa uutta seuraa että muutamia vanhoja tuttuja.

[Muoks. Ei muuten jäänyt tämäkään keikka väliin. Vielä se jalka nousee.]