Tottakai minä tilasin itselleni vaikeuksia kirjoittamalla, että menee hyvin ja on luottavainen olo tulevaisuuden suhteen. Pisteenä i:n päälle mies oma-aloitteisesti ehdotti, että voisimme käydä koko perheen kanssa katsomassa Didrichsenin taide- ja kulttuurimuseossa olevan todella mielenkiintoisen maya-näyttelyn, ja tokihan me sitten kävimme. Näyttely itsessään olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen varsinkin mieheni seurassa, sillä hän oli Arthur Demarestin luennolla syksyllä ja on muutenkin perehtynyt aiheeseen. Itse en vain pystynyt näyttelyyn keskittymään, sillä museotiloihin ei saanut viedä lastenrattaita. Tiskin takana ollut naishenkilö lupasi meille kantoliinan lainaan, ja tarjosi meille hövelisti ikivanhaa rintareppua rattaiden sijaan.

Väsynyt kuopus, jonka oli laskettu nukkuvan rattaissa museossaolon ajan, rimpuili ja riuhtoi sylissäni koko sen 20 minuuttia, jonka kehtasimme paikan päällä olla. Taisi huutaakin, en ole ihan varma; yritin niin teeskennellä olevani jossain muualla. Kaksi vanhempaa lasta kyllästyivät nopeasti ja repivätkin ilonsa irti pyörivistä tuoleista, mikä olikin ihan hyvä, sillä alakerran näyttelyhuoneessa sinänsä fiksut näyttelyvitriinin alta esiinvedettävät pöydät olivat tasan sillä korkeudella, että pystyvät vaurioittamaan keskimmäisen kokoisen lapsen pehmeää ohimoa. Me tiedämme. 

Tuoleissa pyörimisin ansiosta eskimmäistä oksetti siis jo valmiiksi, kun kolmen vartin bussimatkan kotiin piti alkaa. Keskivaiheilla matkaa oli pakko jäädä pois kyydistä, että reppanan maha sai vähän tasaantua. Kuopus oli silloin onnellisesti unten mailla, joten päätimme käyttää hetken ja tyhjät vatsat hyödyksemme ja käväistä hampurilaisella, joka olikin retken parhaita päätöksiä. Seuraavassa bussissa keskimmäinen nimittäin nukahti isänsä kainaloon nukkuakseen seuraavat 14 tuntia. Kolmanteen bussiin siirtyessämme kuopus heräsi yhtä herttaisena kuin Hitler, ja miehen hartioita säästääkseni otin hänet syliini jotta keskimmäisen voisi laskea rattaisiin. Jos olisin tiennyt, että miehen hartiat kyllä säästyvät mutta minun jo museossa maitohapoille paakkuuntuneet niskalihani saavat kannatella kuopusta vielä puolisen tuntia, en varmasti olisi ollut niin jalomielinen. Onneksi sain sitä kolmatta bussia odotellessa masiivisen älynväläyksen ja sidoin kaulahuivin vetosolmulla yliolanliinaksi. Se tuntui aluksi taivaalliselta, mutta viimeistä kilometriä kävellessä pureutui tuskallisesti olkapäähäni. Ja kaikeen tähän kun yhdistää vielä hormonikiertoni vaiheen, olen todella iloisesti yllättynyt siitä, että kestin kaiken niinkin tyynesti kuin kestin.

Päättäjät: Jos haluatte todella lisätä lasten määrää perheissä, miten olisi vaikka lapsikohtaiset taksiseteliparit virkistäytymistä varten?