Minä olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni ihan aikuisten oikeassa työhaastattelussa joulukuun puolessa välissä. Ekaa kertaani johdatteli vanhempi mies, tosin hänkin kokematon sillä alueella. Luulin että suoriuduin hienosti ja sain lämpimän lupauksen tulevasta, ja menetinkin immen uskoni vasta nyt. Hän ei sitten koskaan soittanutkaan, eikä vastaa edes yhteydenottopyyntööni. Miten minusta tuntuu, että olen kokenut tämän joskus ennenkin? (Kokekaa vain pisto sydämessänne te, jotka katsotte sen tarpeelliseksi!) (Voi kuinka toivon että kukaan, joka katsoisi sen tarpeelliseksi, ei lue tätä.) (Paitsi että jos lukee, on kuitenkin niin läpiuros ettei edes katso sitä tarpeelliseksi.) (Ja yleensä se olen kyllä ollut minä, joka jättää yhteydenpidon, että eipä mennä kovin pitkälle tällä pistelyn tiellä.)

Olisi ollut niin hieno muka-ankeana siteerata Morrisseytä, huokailla että  I was looking for a job, and then I found a job, And heaven knows I’m miserable now. Nyt olen pelkästään surkeana. Mutta hei, tähän tepsii se sama vanha lääke mikä ennenvanhaankin: minulla on jo uusi. Haastattelun piti olla tänään, mutta onkin vasta ensi tiistaina, ja tämä uusi vaikuttaa paljon paremmalta: on vakaampi, suurempi ja lähempänä. Onnekkaan sattumuksen seurauksena haastattelijana tulee olemaan tutun tuttu, mieletön, uskomaton tuurinmätkäys tämmöiselle verkostoitumattomalle kotiäidinkantturalle. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta nyt on kyllä hankalaa pitää kieli kurissa.