Missähän se koti ihmisillä on? Tämä synnyinkunta on muuttunut kovasti siitä kun täältä lähdin. Ihmiset ovat joko muuttaneet tai muuttuneet, niin ettei niitä entisiä kavereita ole enää jäljellä ollenkaan. Tänään kävin tapaamassa yhtä kolmesta, johon olen pitänyt yhteyttä ja vaikka juttu luistikin, tajusin että olen tässä muuttunut minäkin. Enää ei siis ole olemassa mitään niistä asioista, joita pidän omana historianani. Ja kuitenkin se on muovannut minusta juuri tällaisen. Huu! Tässähän olisi ainekset kunnon sekoamiseen.

Varaan kuitenkin oikeuden seota vasta joskus paljon myöhemmin, nyt en oikein ehdi. Kuvittelin jotenkin tänne tullessa, että innokkaat isovanhemmat riemumielin ottaisivat osan lastenhoitovastuusta ja minä saisin kerrankin vain olla, nostaa vaikka jalat ylös, katsoa saippuaa ja vaikka napostella jotain. Hah! Kaikenlaista sitä rasittunut ihminen haaveileekin. Nyt kokkaan viiden hengen sijasta seitsemälle, ja pesen myös seitsemän ihmisen pyykit. Kolmen lapsen vaatettaminen laukuista käsin on hankalaa, ja inhoan vieraassa keittiössä häärimistä. Ai niin, täällä on siivoamistakin 70 neliön sijasta 100. Taitaa olla taas kerran viimeinen reissu!

Haaveilemani perjantain törpöttelykin näyttää kuivuvan ihan kasaan, kun ovat nuo entiset hurjat bailukaverit kaikki menossa töihin heti lauantaina eivätkä Sydäritkään tänne asti päässeet. Voi voi tätä surkeutta, voi voi tätä pulaa!