Pääsin toteamaan lasten kotona hoitamisen hyviä puolia heti tänään. Vanhemmille lapsille nousi sunnuntaina kuumetta, eikä heitä olisi voinut laittaa kouluun eikä päiväkotiin. Nyt miehen opiskelut kuitenkin etenevät suunnitellusti ja minä lähden illalla töihin. Kätevää!

Suku, tuo suuri paheksumo, on vihdoin oivaltanut että töihinlähtöni ei tarkoittanutkaan sitä että lapset menisivät säällisesti norminmukaiseen päiväkotiin. Toisaalta tulee ihmettelyä siitä, miten mies on muka voinut suostua tämmöiseen järjestelyyn, että onpas hän reipas, kiltti ja viitseliäs ja poikkeuksellisen avarasydäminen - ainakin siihen asti, kunnes jättää minut arjen raskauden takia. Toisaalla taas tulee pelkää myhäilyä "Odottakaas vaan, kyllä se arki teidät kiinni saa". Käsittämättömiä tomppeleita, sanon ma.
Ihan aluksi, tekisin mielelläni selväksi sen että miehetkin ovat ihmisiä. Kyllä! Heillä on aivan yhtä suuret mahdollisuudet oppia pyykin lajittelu, pyykkikoneen käyttöohje ja jopa pyykin kuivumaan ripustaminen kuin meillä naisillakin. He oppivat myös tiskikoneesta ja tiskipöydän kiillosta yhtä ja toista, kun heille vain annetaan sen opetteluun mahdollisuus. Jopa lastenhoito heiltä sujuu ihan siinä missä kunnon ihmisiltäkin!

En tiedä uskooko kukaan, mutta ensimmäisen työviikkoni aikana en pessyt yhtään ainutta koneellista pyykkiä, en ladannut tiskikonetta kertaakaan, en tainnut edes vaihtaa yhtä ainutta vaippaa - ja silti vaatehuolto pelasi, ruokaa ilmestyi ajallaan pöytään, puhtaita astioita kaappiin ja lapset pysyivät siisteinä ja ilosilmäisinä. Kotitöistä taisin hoitaa vain silittämisen, mutta senkin vain omasta hartaasta halustani. Tätä taustaa vasten sukulaisten epäily miehen pärjäämisestä tuntuu hemmetin loukkaavalta - luulevatko ne tosiaan että hänellä ei olisi kykyä tuollaisista askareista selvitymiseen? Enkä edes suostu uskomaan että hallussani oleva yksilö olisi aivan täydellisen ainutlaatuinen (vaikka tokihan hän omalla tavallaan sitä onkin!). Olen varma siitä, että useampikin mies uskaltaisi näyttää kodinhoitotaitonsa jos ympäristön asenne olisi himpun verran neutraalimpi.

Ja mitäpä jos vaimotkin vaikka sanoisivat vaikkapa huomattuaan miehen ripustamat pyykit että "Kiitos." sen sijaan, että aloittaisivat tutun litanian siitä, miten paidat laitetaan aina näin päin, ja sukat näin eikä noin, ja miks sä olet taas laittanut näitä housuja tähän vaikka mä olen sanonut että ne kuuluu laittaa aina näin. Itseltäni kesti pian viisivuotisesta avioliitosta ainakin ensimmäiset kaksi sen opetteluun, mutta tulos on ollut sen arvoinen.