Tätä kirjoittaessa sataa norsunkokoisia räntäräiskäleitä, taivas on yhtä harmaa kuin tämä blogi, pakkasta on juuri ja juuri sen verran, ettei mikään sula. Tiet ovat niin jäisiä ja röpelöisiä ettei lasten kanssa liikkuminen oikein onnistu, ja sisällä hermostuu nopeasti.
Tämä on niin väärin. Eilen illalla kuulin mustarastaan ensimmäistä kertaa, joten kai se kevät kuitenkin on tulossa, vaikka yleensä sen on täällä etelässä kuullut jo tammikuussa. Radiosta tulee vain synkkää ja mahtipontista musiikkia, joka ruhjoo mielialaa entisestäänkin. Jos olisin yhtään varakkaampi ja huikentelevaisempi, lentäisin jollekin etäiselle, lämpimälle rannalle. Siellä lorvisin aurinkotuolissa ja hankkisin kauniin rusketuksen, jota kaikki kotiin palattua katsoisivat halveksuen että mikähän tuokin tyyppi on, kun ei muka suomalaista talvea kestä, varmaankin joku hurri.
Mutta minäpä olisin kaiken sellaisen kyräilyn yläpuolella, olisin saanut olla ilman toppavaatteita ja kuulla tuulen suhinan puissa. Muistatteko, että kesäisin puut suhisevat?

Nyt sitä vain paarustaa eteenpäin, yrittää olla taittamatta omia nilkkojaan teillä jotka on huollettu vain kaupunkimaastureita silmällä pitäen ja noukkii lapsia ylös niiden liukastellessa. Jos kevät on maaliskuun lopussa näin kaukana, niin missähän asti se kesä on? Kun neljän kilometrin kauppareissu kestää lasten kanssa pari tuntia ja vaatii Kofi Annanin tyyneyden ja Veikka Gustafssonin kestävyyden, niin mieleen hiipii väkisinkin kysymys että miksi minä hylkäsin sen insinöörin jolla oli hieno auto ja otin sen pitkätukkaisen ja komean abin?