Nyt tuntuu hassulta, että vielä eilen illalla Helsingin keskustassa klo 21.03 olin aikeissa lähteä takaisin kotiin. Väsytti hirveästi, en ollut varma missä ihmeessä se Sydän, sydämen keikkapaikka taas on, hirvitti lähteä ratikalla sompaamaan puolisokkona ja harmitti sekin, että keikka oli nuorisotalolla.
Ratikkapysäkillä sattui olemaan työpaikan näköis-Tomi, joten en kehdannut enää kääntyä kannoillani ja marssia takaisin Rautatieasemalle. Siispä astuin sydän kurkussa siihen ratikkaan, ja vartin päästä siitä ulos oikea Tomi ja Juho oivina oppaina.

Keikkapaikkakin oli suorastaan ihana, savuttomassa ja kaljattomassa tilassa oli vaihteeksi oikein mukavaa. Nuorisokin oli niin vallan söpöä ja hyväkäytöksistä, ettei esikoisen lähestyvä murrosikä enää hirvitä. Eivät ne näköjään ihan kaikki aivan välttämättä ole yhtä ranttapuleja kuin minä aikoinaan saatoin ehkä olla. Vielä kun keikka oli hyvä ja hauska ja sain kuulla odottamiani uusia biisejä ja sain vielä kotiratikkamatkalle seuraa ja ehdin sekunnin tarkkuudella junaan eikä kotona tarvinnut laittaa kaikkia vaatteita kahdeksi päiväksi tuulettumaan eikä edes aamulla väsyttänyt niin voin taas sanoa, että kannatti lähteä.

Ei tämä ehkä ole niitä tyypillisimpiä perheenäitien harrastuksia, ja olen ollut kiusallisen tietoinen siitä ihan alusta asti. Mies väittää epämääräisen häpeäni johtuvan siitä, että olen kotoisin aika pieneltä paikkakunnalta, ja siksi kasvojen säilyttäminen ja aseman mukaan käyttäytyminen on minulle niin tärkeää, että tunnen oloni aika epämukavaksi jos alan oikein ajattelemaan että tässä minä, keski-ikää lähestyvä perheenäiti, taas heilun tässä lavan edessä. Taitaa olla vieläpä oikeassa. Täytynee vain olla ajattelematta.