Kun raskaan, klo 22 päättyneen työpäivän jälkeen herää pari kertaa yössä tyynnyttelemään  turhan vinkeitä unia nähneitä lapsia ja aamulla nousee seitsemältä sovittelemaan esikoisen pukemissotaa (kengät ovat viheliäisiä, housut perkeleestä ja lapaset sukkaa täysillä), niin saa kyllä taputella itseään selkään jos selviää hermostumatta. Minä en selvinnyt.
Tässä parin viikon aikana olen kehittänyt vihdoin itselleni kateuden ja katkeruuden kohteen: ne ihmiset joilla on apua lasten kanssa. Meillä ei ole ketään. Olisi niin ihanaa olla joskus yksin kotona tai käydä joskus miehen kanssa yhdessä jossain, kun minulla nyt kerran sattuu olemaan omasta takaa tuollainen komea ja mielenkiintoinen yksilö hallussani. Miehen sisko asuisi kyllä vain puolen tunnin vaihdottoman bussimatkan ja kahden kilometrin kävelyn päässä, mutta on itsekin pienten lasten ja työelämän kurimuksessa. Rahaa ulkopuolisen palkkaamiseen ei ole ennen tämän kuun 16.päivää, ja palkasta menee kyllä leijonanosa kevätvaatteiden hankkimiseen. Kehtaisinkohan vielä paikata yhdeksän vuotta vanhan kainalosta revenneen kevättakkini? Sillä takin hinnalla kyllä saisi jonkun lukiolaistytön tänne kolmeksi tunniksi ja leffaliput. Mutta se takki on kyllä jo todella kulahtanut. Ehkäpä alistan kaapeissa säästelemäni hienot villapaidat ulkoiluvaatteiksi ja hankin sen takin joskus toiste.

Jos joskus elämässä ei koitakaan aikaa että voin ostaa itselleni tarpeellista tavaraa ilman tunnetta että se on pois jostain muusta elintärkeästä, niin teen kyllä valituksen.