Tässä päänsisäisen aikana tuli kyläiltyä. Kyläily on stressaavaa, kun on a) kolme lasta b) julkisten varassa c) hankalassa välivaiheessa vaatetuksen osalta, vakavanhat eivät mahdu ja uudemmat roikkuvat d) aivan eri kulttuuritaustasta kuin kyläilyperhe.

Voin sanoa suoraan että naapurin somalialaistaustaisessa perheessä on paljon kotoisampaa kyläillä hienoisesta kielimuurista huolimatta. Miehen karjalaistaustaisen suvun kanssa on kuitenkin niin paljon yhtäläisyyksiä, että ne erot tuntuvat sitten ihan hirveän ärsyttäviltä. Sellaisen musimusipuspus -karjalaisuuden lisäksi (jota minä jäyhänä pohjalaisena kammoan) sellainen tietty kasarius ja ysärijysäriys kuristavat. Jos jollakin tosiaan on koristekiviä, tuoksukynttilöitä, perhekuvia, puhtaiden pyyhkeiden asetelma ja posliiniesineitä vessassa pesukoneen päällä, niin minä olen poissa tolaltani pari päivää. Ja jos isäntäperhe on miettinyt pari päivää minkä setin lautasilta syödään eikä ihan vielä ole päättänyt kun aletaan syömään, niin tunnen tulisen vanteen purstuvan ohimolohkojeni ympärille. Nehän ovat lautasia, niitä käytetään ettei pöytä sotkeennu!
Tänä vuonna jätän lasten synttärijuhlat pitämättä osin juuri sukukyllääntymisen vuoksi. Kuopus saateltiin vaivatta kaksivuotiaaksi nyt pääsiäisenä kun nuo sukukalaasit sattuivat melkein samalle päivälle, saas nähdä miten parin viikon päästä kun juhlaputki jatkuu. En vain yksinkertaisesti jaksa enkä halua tehdä ruokaa ja tarjoilla sitä ihmisille, joiden tiedän arvostavan sitä aivan täysin eri asteikolla kuin minä. En todellakaan aio ostaa astiastoa tai kolmea ihan vain sen takia, että sattuuko juhlapäivänä paistamaan aurinko, ripsimään vai myrskyämään. Enkä aio myöskään viettää viikkoa keittiössä sen takia, että saisin kaikki tarjottavat valmistettua itse.
 
Suhteen alussa vielä järjestin kaikenlaista, suuri läheinen suku tuntui jännittävältä ja oikein tutustumisen arvoiselta. Pikkuhiljaa tuli kuitenkin selväksi, että en oikein istu joukkoon ja teen asiat vähän väärin. Eräissäkin kihlajaisissa oli tekemäni oikein kaunis täytekakku ja lisäksi täytettyjä sämpyläisiä, muut tarjottavat oli kaupan hyllyltä. En tosiaankaan ajatellut että siinä olisi mitään kummaa, olin vielä siinä käsityksessä että juhlien päätarkoitus oli olla yhdessä ja juhlistaa uunituoretta kihlaparia, minua siinä mukana. Vaan ei, sain kuulla kaikilta paikalle tulleilta naisilta miten se ei todellakaan haittaa, että pöydässä oli myös kaupan tuotteita, että ihan yhtä hyviltä nekin maistuvat. Kaikilta erikseen, samoilla painotuksilla ja vaaaltavilla päännyökkäyksillä ryyditettynä. No, olin kyllä 9. kuulla raskaana ja hieman öh, herkkänä, mutta en ihan totta ollut aiemmin ajatellut että kaupan keksien tarjoamisessa olisi jotain outoa.

Tiedän olevani masentava miniä ja katala käly. Pitäisi vain purra hammasta ja hymyillä, tiedän sen. Oli ehkä tyhmää tulla tänne liki ulkomaille morsiameksi. Vaikka raha on sama ja puhujia ymmärtää, niin kuuden vuoden täällä asumisen jälkeen on edelleen irrallinen ja ulkopuolinen olo; eivät ne heimorajat ole mihinkään parissa sadassa vuodessa liuenneet.