Kun sitä otti ja laihdutti pari kiloa, niin eipä sitä tajunnut millaisia kumulatiivisia ongelmia siitä tulee. Vaivaisen neljän kilon jälkeen joka ikinen omistamani paita pussittaa masun kohdalta, kivana ylläribonuksena myös toppatakki. Ainoat hyvännäköiset farkkuni istuvat vähän kummasti, ja minä innnnnhoan uusien farkkujen sovittamista. Varsinkin kun se entinen kolme lasta alleen kätkenyt pinkeä masukumpu ei ole kokonaan kadonnut, vaan kuivahtanut sellaiseksi arpiruttuiseksi pussukaksi, joka on vielä joskus työpäivän jälkeen mustelmilla. Yhhyh, ei sellaista ole kiva katsoa sovituskopin peilistä. Ei kyllä mistään muustakaan peilistä. Eikä se kyllä suoraankaan katsottuna ole mitenkään kaunis.
 
Ja nämä imettimet sitten! Joskus nuorena sitä tuskaili A-kupin kanssa ja koki Syvää Epäonnistumista. Nyt sitä yrittää siirrellä näitä kainaloihin tai olan yli tai milloin minnekin, ja kauan on siitä kun tämä varhaismummo on nähnyt viimeksi varpaansa tai puntarin lukeman ilman maitorauhastensiirtoliikettä. Ihan kiva että ne kilot lähtivät nimenomaan tuosta mahasta, kaikkihan me taidamme jo tietää omenalihavuuden vaarallisuuden, mutta kyllä minä olin vähän toivonut, että kuppikokokin himppasen riutuisi. Jos sitä olisi päässyt vaikkapa normaaliin kaupassa myytävään kokoon, ettei tarvitsisi turvautua niihin erikois-erikoisliikkeiden törkyhintaisiin utareenkaanattimiin. Sanotaanko, että Eemeli ja Faarao ovat liki poikkeuksetta sikahintaisia, kun taas jo Daavideita saa kohtuuhinnalla, jopa halvalla.

Nyt sitten pitää päättää että uusiiko vaatekaappinsa eikä hankikaan palkalla mitään yhteistä kivaa ja oikeasti tarpeellista, vai lihottaako itsensä sopimaan taas vanhoihin. Kun tuota pussittavissa vaatteissa kulkemista en mielelläni pitäisi vaihtehtona.