Jos voisin, kömpisin mutalammikkoon lillimään ja nousisin sieltä vasta kun se on aikaa sitten kuivunut. Silloin puistelisin tomut olkapäiltä *huis* ja askeltaisin taas reippaana eteenpäin. Nyt en.
Se miehen ihan viattomana laukaisema arvottomuuskommentti veti mielen niin matalaksi, että päätin lähteä kaupungille parille tuopille vanhan ystävän kanssa. Parille, hehheh, kyllä te tiedätte. Nnnoh, tuttava teki nolosti oharit kun olin jo saapunut tapaamispaikkaan ja tilannut oluen. Mitäs siinä sitten enää, takki päälle ja kotiin viisi tuntia etuajassa. Ja mieli niin maassa, että mahtaa olla jo kiinalaisten riesana. Kotimatkalla kohtaisin vihdoin myös ahdistelijan, johan tässä vuosi hippastiinkin aina silloin tällöin kaikessa rauhassa. Töissäkin olen töppäillyt niin nolosti että tämä olon surkeus on jo niin jotain megaluokan ärtsymahtavaa, että voisin olla oikeastaan ylpeä. Eipä ihan kuka tahansa muu osaakaan olla näin surkeana kuin minä!

Oikeastaan olisi kyllä ihan kiva piristyä, mutta säätila, laihdutuksen ehkäisemä herkuttelu ja tilille yksin jäänyt kaksikymppinen eivät oikein suo siihen mahdollisuutta. Ai niin, enkä pääse pitkää aikaan enää katsomaan Sydän, sydäntäkään. Kylläpä mua nyt lyödään.