Viime päiville on sattunut melkoisen mullistavia kokemuksia. Viikonloppu lämmittää vieläkin mieltä ja sydäntä, ja ostin nyt sitten tämän MP3-soittimen jotta voisin kuunnella tuota Au:ta enemmän. Saavuttuani kotiin ryhdyin tankkaamaan käyttöohjetta, harmitellen mielessäni etten tosiaankaan tiedä tietokoneista mitään. Hetken johto kädessä päätä rapsuteltuani huokaisin ja pakkasin jo soittimen pois, en ollut onnistunut löytämään kaapelille sopivaa reikää. Silloin kohta 9-vuotias esikoinen saapui paikalle ja pyysi saada katsoa, ja tuikkasi sen heti oikeaan paikkaan. Auts! Jotenkin oletin vielä itse olevani sitä näppärää lapsisukupolvea, joka osaa kaiken. Hah...

Niin, ja nyt minulla on sitten MP3-soitin. Kuinkahan käy uskottavuuden, köyhyysblogiahan tässä yritän kirjoittaa?

Muoks. klo 16.45: (kolme tuntia myöhemmin)
Miksei sieltä liikkeestä voisi saada kaupanpäällisiksi sellaisia komeita miehiä tänne kotiin näyttämään miten nämä rähmäkkeet toimivat? Nyt menee herrrrrrmo ja otsasuoni räjähtää.

Muoks, klo 17.00:
Nyt Au taitaa olla siirtymässä koneelta rähmäkkeeseen. Ainakin toivon niin! Harvoin tekee mieli kiroilla ihan yhtä paljon kuin nyt. Kappaleet näyttivät jostain syystä menneen sekaisin, joka harmittaa kyllä niin, että ilman voimapitoisia sanoja en edes yritä kuvailla tuntemuksiani.

Muoks. klo 17.08:
Itku meinasi päästä, kun yritin vihdoin ryhtyä kuuntelemaan. Kuopus oli aikansa kuluksi kieputellut kuulokkeet umpisolmuun.

Muoks klo 17.17:
Taas itketti, näistä kuulokkeista nimittäin kuului ihan huonosti eikä Tuomaksen laulua ollenkaan. Nolona tajusin kuitenkin lykätä sen pistokkeen tiukemmin tänne rähmäkkeeseen ennen myyjän haukkumista. Nyt kuuluu oikein hyvin. Ah! Jee! Jipii ja jihuu ja muita riemunäänteitä!