Tässä yhtenä iltana tuli ystävien kanssa muisteltua lapsuutta. Mieleeni nousivat vain Taivaallisen rauhan aukio, Tshernobyl, Jammu-setä ja vähintään yhtä hirveä Modern Talking. En halua täällä paljastaa oikeaa kronologista ikääni, joten tästä taivastelusta jää nyt vähän pohjaa pois, pahoittelen. Piti oikein kaivella että sain jonkin onnellisen muiston esille, ja niissäkin olin paljon noita vanhempi, vaikka ne ehtivätkin tapahtua ennen Estoniaa. Joko minulla on ollut surkea lapsuus, lapsuus on yleensä surkeaa, tai olen lukenut liikaa. Veikkaan viimeistä. Meidän suvussa lapset ovat jo neljän sukupolven ajan oppineet lukemaan viisivuotiaina, ja minä kuulun niihin jotka tankkaavat aamiaspöydässä vaikka maitopurkin kylkeä, jos muuta ei ole. Äitini bravuuri on lukea romaania ja toisella kädellä vaivata pullataikinaa.

Äiti-ihmisenä mietin nyt tietysti, mitä omille lapsilleni jää tästä ajasta muistoksi. Aikakauslehdistä meille tulee vain Kumppani, lisäksi meillä luetaan Vihreää lankaa, Voimaa ja minulle jo lapsena tilattua Tiede-lehteä. Kauhean iloista maailmankuvaa lukeva lapsi, joita meillä on vasta esikoinen, ei noista saa. En kyllä suostu maailmankuvan keventämisen nimissä tilaamaan mitään naistenlehteäkään, yöksis. Tuskin anoreksia ja ikuinen laihduttaminen ovat parempia vaihtoehtoja kuin pieni maailmantuska.

(Yritän tässä vältellä iloisista asioista kirjoittamista siinä toivossa, että cd-soitin kokisi ihmetoipumisen ennen kymmenettä päivää, jolloin julkaistaan Sydän, sydämen uusi levy.)