Terveisiä taas täältä työelämän syövereistä. Tein tänään ensimmäisen kello kuudelta alkavan aamuvuoroni, eikä herääminen ennen viittä ollutkaan yhtään raskasta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja ulkona tuoksui samalta kuin lapsuuden kesinä aina. Voi nenäparkaani, olen tuhonnut ilmeisesti tuhonnut haistinkykyni satunnaisella tupakoinnilla. Varokaa, lapset, tekemästä samoin.

Työpaikalla tein ikäviä havaintoja. 1) Aamuisin ihmiset kulkevat silmät turvoksissa eivätkä juurikaan tervehdi toisiaan 2) Jos ovi avataan voimakkaasti niin että lukon kieli roukaisee olkavartta, on mahdotonta olla kiroamatta vuolaasti 3) Näköis-Tuomas joka on ollut päivieni ilo, on pysyvästi eri vuorossa kuin minä 4) 19-vuotiasta aviomiestäni muistuttava tyyppi, joka on ollut sekä päivieni että päiväunelmieni ilo, on siirtynyt yövuoroon.
Se siitä sitten. Nyt samaan vuoroon ei jäänyt kuin ihan muutama hassu katseenkestävä mies, sekä tietysti söpöläinen esimieheni, jota en näe koskaan.

Simpura, pitää varmaankin keskittyä töihinkin välillä.