Aamulla (joutuessani viettämään terveenä sairaslomapäivää koska töihin päästäkseni minun olisi ensin pitänyt hakea lääkäriltä todistus työkykyisyydestä enkä työpäivän alkaessa klo 6.00 katsonut sitä vaivan arvoiseksi) päätin että nyt tehdään jotain yhdessä, perheenä. Lähdimme käymään Tikkurilassa, jonka lähellä asuimme ennen kuopuksen syntymää. Aluksi haaveilin kyllä jotain yhteistä tekemistä miehen kanssa, mutta aikaisemmassa postauksessa mainitsemieni lastenhoitoteknisten ongelmien takia se oli mahdotonta. Koko perheen tekemiset ovat yleensä kolmen lapsen kanssa ja julkisten varassa aika työläitä, eikä niistä useinkaan saa kukaan mitään erityistä hauskanpidon fiilistä. Tai ehkä lapset saavat ajoittain, mutta meillä vanhemmilla tuntuu olevan liki tauotta käsissä vähintään yksi lapsi, jolla on jokin maapallon ruttuun lititstävä ongelma.

Tänään halusin kokeilla hieman normaalista poikkeavaa käytöstyyliä nähdäkseni helpottaisiko se reissaamista. Valitettavasti se tosiaan toimi. Valitettavasti siksi, koska tyyli koostui lähinnä ärinästä ja despotiasta. Kaikki rullasi ideaalisti, mankumista oli ehkä 40% normaalia vähemmän (vain kaksi ryssäriä vain kahdelta lapselta!) ja kaikille oli koko ajan selvää, mitä seuraavaksi tehdään. Valitettavaa siis vain minun kannaltani, sillä olen pyrkinyt nimenomaan eroon tuollaisesta äidinperintönä saadusta tyylistä, kohti jotain demokraatisempaa, keskustelevampaa ja ihmisarvoisempaa. Ja nyt tehty testi siis osoitti, ettei se kannatakaan. Olen, taas kerran, hyvin hämmentynyt. Pitääkö minun vetää hitleriroolia perhesovun nimissä, vaikka se minusta tuntuisikin pahalta? Voinko olla vetämättä sitä, jos kaikki miestä myöten kärsivät siitä ettei joku ota selkeää johtoa ja sanele mitä tehdään?

Pitkään, pitkään ajattelin että perheemme, minut mukaanlukien, olisi onnellisempi jos en pomottaisi niin kovasti. Romukoppaan meni sekin luulo. Paitsi että pomottaminen on aika hemmetin työlästä. Minäkin haluaisin välillä levätä.
Käskekää nyt joku, että lopetan tämän mankumisen!