Tänään oli viimeinen työpäivä ennen Tallinnaan lähtöä. Tuntemukset ovat perin kummallisia. On ihanaa, mahtavaa ja muita vastaavanlaisia laatusanoja, että minä, joka ainakin vähän aikaa sitten olin vielä väsynyt ja tylsistynyt, ehkä vähän masentunutkin kolmen lapsen lihava kotiäiti, ylipäänsä pystyn lähtemään matkaan. Siis noin niinkuin taloudelliselta kannalta. Jos en olisi itse hakeutunut töihin, en olisi koskaan pystynyt lähtemään, koska en olisi voinut ostaa edes lippua lauttamatkoista ja hotelliyöstä puhumattakaan. Yksinkertaista.

Toisaalta on myös hienoa, upeaa ynnä synonyymejansa, että voin tarjota tämän elämyksen, elävän Metallican, 13-vuotiaalle itselleni. 13-vuotias itseni ansaitsee sen. 13-vuotias itseni muisti kaikki laulujen sanat ulkoa, kun kuuntelin äskettäin Ride the Lightiningia ja Kill 'em All'ia ensimmäistä kertaa noin kymmeneen vuoteen, ja lauloi ne kaikki kauttani, vaikka ei tuolloin varmasti osia sanoituksista ymmärtänytkään. On ihanaa kurottaa tämän xx:n vuoden taakse ja halata sitä pientä tyttöä tiukasti. Sitä halausta se lapsi onkin saanut odottaa.

Sitten onkin tämä synkempi puoli. Siellä se lihava kotiinjuuttunut kotiäiti huutelee että et löydä edes Helsingissä satamaan, miten luulisit löytäväsi vieraassa kaupungissa hostellit ja muut? Miten luulet muka osaavasi toimia uusissa tilanteissa, uusien ihmisten keskellä, vieraalla kielellä? Ja miten edes kehtaat jättää lapsesi kotiin tämmöisen takia? Nuorin vielä rintalapsi, mitähän traumoja sillekin aiheutat tämmöisellä ylettömällä riekkuamisella. Kyllä pitäisi äiti-ihmisen osata olla. Pitäisi yksin tehdyn kauppareissun riittää latautumiseen. Ja kuulehan sitä musiikkia radiostakin. Ja sillä rahalla voisi ostaa vaikka uusia verhoja tai muuta äitimäistä, ihan hulluahan tämä tämmöinen on, että ensimmäiset löysät rahat nainen laittaa humpuukiin! Hulluutta! Tule järkiisi, nainen!

Onpa siinä ihmisellä motiiveja.