(Tässä on pitkä postaus, jos pitää mennä vessaan, niin kannattaa mennä nyt. Minä odotan.)

Nyt pitäisi tässä ihmisen miettiä, mitä oikein taakse jääneestä Metallica-reissusta kirjoittaisikaan. Ei ole helppoa se. Koska teen parhaani kirjoittaakseni mielenkiintoista ja lukijaystävällistä blogia, yritän siitä kuitenkin teille kertoa. Vaikka se vaikeaa onkin.

Aluksi voisin tietysti kertoa ihan teknistä faktaa ja tapahtumakuvausta. Että hädin tuskin neljän tunnin levottoman yöunen jälkeen nousin tiistaina ennen kellonsoittoa klo 4.30. Nieleskelin väkisin pari leipäviipaletta, varmistin puoli miljardia kertaa että  konserttilippu, laivalipun varausnumero, hotellin yhteystiedot ja kännykkä, tuo oiva napanuora, ovat kaikki matkassa. Olivat ne. Jännitti mielettömästi. Tallinnaan rantautuessa iso osa jännityksestä oli kuitenkin liuennut pois, eikä suinkaan edes alkoholin takia. Sitä nautin vasta huomattavasti myöhemmin.

Tallinnan vanha kaupunki on muuten ihana.

Yhytettyäni seurani kanssa kanssablogaajan kieltämättä hieman vastahakoisen oloisine teinikaitsettavineen, saatoimmekin siirtyä keikkapaikalle. Kerroinko jo säästä? Sää oli ihana. Aika lähellä liian kuumaa, mutta ei ihan yltänyt siihen. Puun alla istuessa, seurueen toisaalta hajaantumista ja toisaalta täydentymistä odotellessa koin aikamoisen hienon hetken, josta en jaksaisi kirjoittaa, koska tuntuu että kaikki siitä jo tietävät - ainakin kiusoittelun määrän perusteella. Mutta ehkä siellä muutama ihminen on, joka ei vielä tiedä. Eikä tämä kummoiselta kuulosta kirjoitettuna. Mutta siinä puun alla istuessa järkkärit eristivät sellaisen autonmentävän kaistaleen siinä meidän hikisten neniemme alla, ja minä en välttämättä olisi heti tajunnut mitä on tapahtumassa, ellei kokenut festarikävijä olisi tajunnut, että kas, Metallicahan sieltä saapuu. Tottakai minä ryntäsin eturiviin, enkä kyllä kiljunut, kuten legenda jo nyt väittää. Mutta siitähän ne mustissa autoissaan menivät, parin metrin päästä, ihmiset, joita olen fanittanut aika tasan puolet koko elämästäni. Se oli hienoa. Vapisin siihen asti, että samainen kanssablogaaja ja kokenut festarikävijä huomasi vessareissulla osoittaa minulle ikkunoista avautuvan näkymän pressitilaisuuteen. Siinäpä se koko bändi istui, ja armas Trujilloni huomaavaisesti ikkunan ääressä. Sekin oli hienoa. Hienoa. Laimea sana, mutta enpä kummoisempaa keksi! Sitten enää vapissut, taisin vain hihittää voipuneesti.

Itse keikka oli mieletön, lukekaa ihmeessä muutkin tapahtumakuvaukset. En edes yritä kuvailla tuntemuksiani, ja tässä yhteydessä voinen kiittää blogaajakollegoitani siitä, että minun reaktiooni Fade to Blackiin ei kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Kiitokset myös sille 13-vuotiaalle itselleni, joka jaksoi odottaa näin kauan. Luulisin, että oli sen arvoista.

Minunkin pitäisi ehkä yrittää kuvailla sitä Laululavalta poistumista niiden liki sadantuhannen muun, ilmeisen onnellisen ihmisen kanssa. Ehkä jotain osviittaa saisi siitä, että vaikka jaloissani oli siinä vaiheessa jo neljä rakkoa hieman harmillisen kenkävalinnan johdosta, en edes muistanut sitä. Enkä usko että se olisi johtunut edes humalatilastani, joka oli ihan miellyttävä. Mutta hienoa, hienoa oli se. Kiitokset vain Baltian metallikansalle, tätä elämystä vaalin!
Me liukenimme sitten ihanan hämyyn kellaribaariin, jossa soi vinkeä musiikki ja jossa oli ainakin yksi ihminen foliohattu päässä. Oli, ihan varmasti oli, vaikka katsoinkin aika pian parhaaksi poistua seurasta ja ruveta nukkumaan. Sinä yönä nukuinkin kaksi tuntia. Viidestä seitsemään yritin saada unta, seitsemästä kahteentoista vapisin taas, tosin nyt krapulan kourissa. Minä, alkoholistin tytär, en muistanut että liiasta juomisesta saattaa tulla krapula, kuinka säälittävää! Ne eivät olleet elämäni hauskimmat neljä tuntia, mutta kun olo koheni, se olikin taas loistava. Kehtaanko linkittää Coca-Colaan kehuakseni heidän tuotteensa krapulanparannuskykyä? No, en. Loppupäivä oli kuitenkin pelastettu, ja sain hankittua sellaiset tuliaiset, että kerrankin kaikki muksulaiseni olivat onnellisia ja tyytyväisiä kaikki. Yhtään riitaa ei syntynyt, joka on kyllä jo saavutus. Esikoinen oli otettu niistä pitkistä taikurin ilmapalloista, keskimmäinen miukuvasta, söpöisästä kissasta ja kuopus vaatteistaan tarkimpana farkkuhaalareista. Prym, prym. Mutta eipäs karata asioiden edelle. Vai karataanko? Joko tämä alkaisi olla tässä?

Haluan kiittää vielä A:ta ja varamiestään. Heidän tuputtamansa iltapala teki ihan hyvää.

Kaiken kaikkiaan minulla oli niin uskomattoman hieno reissu, että se ei oikeastaan tunnu enää edes todelliselta. Viime yönä, kävellessäni junalta kotiin kantamusteni kanssa iski ihan kovakin haikeus siitä, että reissu oli nyt auttamattomasti takana. Nyt pitää taas solahtaa tähän kylmän kaurapuuron tuoksuiseen arkeen. Ei ehkä ihan paha asia. Nukuin kolmen vuorokauden aikana yhteensä seitsemisen tuntia päiväunineen, ja alan kyllä olla sellaiseen jo liian vanha. Lopussa silmissäni vilisi jo pikku-ukkoja ja maton kuviot tuntuivat hyökkäävän päälle.

Kiitokset kuitenkin vielä omalle miehelleni, joka huomaavaisesti antoi minun nukkua tänä aamuna pitkään, vaikka varmasti oli väsynyt hoidettuaan lapsia pisimpään ikinä. Ja lapsille, jotka olivat urheita, vaikka yksi sai jalkaansa lasinsirun, toinen putosi nokkosojaan ja kolmas jonka luulin säästyneen vammoilta, oli pudonnut kiikusta ja raapinut käsivartensa ikävän näköiseksi.

Ai niin ja tietysti kiitän myös koko sydämestäni sitä naista, joka minua tästä tapahtumasta infromoi. Hieman pelottavasti sama T informoi myös liki vuosi sitten ensimmäisestä Sydän, sydämen keikastani. Kummatkin ovat muuttaneet elämässäni paljon.

On muuten harmi etten vieläkään ole perehtynyt siihen podcastingiin. Olisi ollut hienoa lukea tämä teksti teille, sillä ääneni on edelleenkin keikan jäljiltä aika eroottinen.