Kalenteria selatessa iski todellisuus. Nythän ne työt vasta alkoivat! Sairastelun ja palkattoman Metallica-loman takia en ole vielä kokopäiväistä työtä nähnytkään. No nyt näen, syyskuun loppuun asti. Harmittaa etteivät edes lapset itke perään. Mieskään ei tarvitse minua mihinkään vaan hoitelee kodin, lapset ja itsensä ihan täyspäisen aikuisen tavoin. Minun tarvitsee vain rääkätä ruumistani tylsähkössä mutta raskaassa työssä ja tuoda palkka kotiin. Tämä on vähintäänkin outoa, enkä yhtään tiedä pidänkö tästä.

Jospa minua joku sieltä pölyisistä sokkeloista kaipaisi, vaan ei. Kai äidin tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta en minä ihan näin pian ajatellut tarpeettomaksi tulevani.

Ehkä minulla on  post-Metallica depression. Ehkä olisi nuorna tyttönä pitänyt käväistä muutamalla festarilla riekkumassa ja totuttelemassa arkeen juhlan jälkeen, ettei nyt kirvelisi näin. Tekisi varmaan hyvää keksiä vähän uusiakin tavoitteita elämälle, tässä kypsässä iässänihän olen saavuttanut asuntolainaa lukuunottamatta kaiken, mistä olen ikinä uskaltanut haaveksia ja vähän vielä päälle, eikä se lainakaan kyllä kovin hirveästi houkuta. Nyt on sitten himppasen tyhjä olo.

Ai niin muuten, sinä nuori mies joka ruokajonossa vilkaisit sormustani ja tukkaani muutama viikko sitten ja sanoit että 'Johan nyt on peijooni', niin voisit tulla vaikka juttelemaan, jos minut tosiaan tunnistit.