Juhannus on juhlista tyhmin. Joka vuosi se yllättää, sitten onkin edessä surkean tylsä viikonloppu ilman mitään tekemistä. Ei voi mennä mihinkään kun julkiset eivät kulje, ei käydä kenenkään luona kun kukaan ei ole kotona eikä telkkariakaan näe, kun on niin valoisaa. Eipä sieltä kyllä tulisi mitään katsottavaakaan. Kenellekään ei voi edes soittaa, ettei vain häiritse toisten juhannusiloa. Vaan eivätpä ne olisi edes kännyköin tavoitettavissa.

Tämä trauma johtuu varmaan ihan siitä, etten ole oppinut kotoa tapaa juoda humalaa juhlapäivinä. Toki nuorena kokeilin juhannusörveltämistä, mutta taisin ehtiä sitä vain kerran tai kaksi, siitä asti olen ollut juhannuksina vesiselvä. Enkä vieläkään, kymmenen vuoden jälkeen, ole keksinyt mitään juhannuksenviettotapaa joka tuntuisi juhannukselta ilman A) rahaa B) autoa C) alkoholia D) rantaa E) kokkoa ja F) mökkiä.

Viime yönä näin ihan pahaa untakin. Kesken olevasta Jeff Longin Vuosi nolla -kirjasta tuttu Korfu-virus niitti tuhoa maapallolla, ja minun piti etsiä parannuskeinoa miehen kanssa, jonka sydän oli leikattu näkyviin. Ahdistavien käänteiden jälkeen parannuskeino löytyikin Tuomas Skopan vaaleanpunaiseen pumpuliin säilötystä suudelmasta, josta sen uutin esiin hurjan tieteellisillä välineillä. Palkinnoksi tuttavapariskunta näytti minulle Helsingistä löytämänsä City-käytävää vastaavan tunnelin, jossa tarjosivat minulle teetä ja pullan. Ne maistuivat ihan hyviltä, mutta oli outoa jäädä yksin syömään.

No mutta, hyvää juhannusta siitä nauttiville nyt sitten vaan.