Elämä on ihanaa. Olisi hirmuisen hienoa päättää tämä blogikirjoitus tuohon yhteen lauseeseen, mutta koska haluan ihan välttämättä kertoa tästä harvinaisesta tilanteesta vähän enemmän, teen tietoisen tyylirikon.

Eilisilta oli tosiaan huisa, se alkoi ensin upealla näkymällä yli koko Helsingin, josta jatkui välittömästi ensiapuasemalle, josta pienen mutkan kautta puistoon ja venäjän ääntämisharjoituksiin piiskan läimähdellessä. Kiitos myös sinne! Omalta osaltani ilta päättyi ristiriitaisissa tunnelmissa, kun junassa jututtamani ja jo aiemmin somaksi rekisteröimäni kollega paljastui synnyinkuntani kanttorin 18-vuotiaaksi veljenpojaksi. Ainakin pohojois-pohojanmaalaisten kiintiö tuli illalla täytettyä. Ja kylläpä sitä tuntee tuommoisen jälkeen itsensä vanhaksi. 18-vuotias! Ihan vielä en aio silmiäni puhkoa, mutta läheltä liippaa.

Tänään olen jo piipahtanut uimarannalla, ja uskomatonta mutta totta: eilen opettelemani venäjänkielinen lause tuli heti tarpeeseen! Venäjänkielisestä seurueesta irtaantunut parivuotias taapero piipersi luokseni ja kysyi jotain, jolloin pystyin hänelle ilmoittamaan etten valitettavasti puhu venäjää, siis venäjäksi tietysti.

Tietysti omia lapsia on kova ikävä, mutta puhelimitse välitetyt kuulumiset "Tää vesi on lämmintä! Täällä voi onkia!" saivat rauhoittumaan. Kuopus oli yöllä kaivannut rintaa, mutta viisas ja komea isänsä kertoi että äiti antaa mammaa sitten heti kun mennään kotiin, nyt ollaan mökillä ja nukutaan. Kuopus oli uskonut heti ja jatkanut unia. Urheita ovat, kaikki.

Nyt minä jatkan Juustopäiden kuuntelemista ja teen edelleen vain sitä, mikä itseä huvittaa.