Minulla on nyt loistava paikka hieman tarkastella ulkonäkötraumojani,
kun kerran satun niiden synnyinseudulla olemaan. Kimmokkeen vihdoin
ulostaa tämä pitkään mielessä pyörinyt postaus löytyi täältä, josta löysin tieni moniin moniin muihin kirjoituksiin, joissa samaa asiaa on pohdittu.
Lapsena tiesin melko varmasti olevani aika ruma, ja koska minusta on
inhottavaa olla häviöllä missään, halusin mennä eri suuntaan ja
kuljinkin tummissa ja risaisissa vaatteissa. Ehkä on muistettava, että
asuin pellon ja metsän välissä, että se oli kyllä ihan
käytännöllinenkin vaatetus leikkipaikkojani ajatellen. Ennen kouluikää
ajatukseen omasta rumuudesta ei vielä liittynyt häpeää, tiesinpähän
vain olevani tumma, hapsottavahiuksinen ja leveä joka kohdasta, eli
aivan päinvastainen kauniiksi kehuttuihin vaaleisiin kukkakeppeihin
verrattuna. Nyt onkin hämmentävää katsella valokuvia niiltä ajoilta,
kuvissa kun on ihan tavallisen näköinen pikkutyttö. Ei edes niin kovin
tumma, eikä se nenäkään silloin vielä niin leveä ollut, että laittaa
ihmettelemään mistä sisareni sen 'neekerin' minulle lempinimeksi keksi.
Ala-asteen lopulla ei säkeissä piilottelu enää oikein huvittanut, olin
ensimmäisiä tyttöjä joiden rauhaskehitys käynnistyi, ja surullisin
seurauksin kävi se. Pari lestadiolaisveljestä samasta koulusta otti
minut silmätikukseen, ja 'vosu, vosu' -huutelu seurasi minua
kaikkialle. En edes tiennyt mitä se sana tarkoitti, ja sekavin tuntein
ihmettelin peilin edessä, mikä minussa nyt niin vosumaista on. Ryhdyin
ensimmäistä kertaa tekemään ulkonäölleni jotain: kokeilin eri
kampauksia ja vaihtelin värejä vaatteissa. Millään toimeenpiteellä ei
ollut mitään vaikutusta huuteluun, ja niin leikkautin ensimmäistä
kertaa hiukseni melkein kokonaan pois ihan vain kokeillakseni, miten se
vaikuttaa huutelemiseen. Nyt ymmärrän miksi se vain kiihtyi, mutta
silloin se oli ihan käsittämätöntä, olinhan tehnyt itseni niin
epäkiinnostavaksi kuin osasin. No, voinpahan kehuskella että olen
tuttavapiirissäni ainoita jotka jo 5. luokan luokkakuvassa ovat liki
kaljuja ja mustaanpukeutuneita. Hah. Katkera hah.
Hyppäisin mielellään yläastevaiheen ohi, kerron vain että nämä
lestadiolaisveljekset tulivat samalla luokalle kanssani ja puhkottuani
ensin sekä korvalehteäni että nenääni hakaneulalla minä suoritinkin
loppujen lopuksi yläasteen kotikoulussa, tenttimällä. Testailin
ulkonäköni tehoa vastakkaiseen sukupuoleen oletuksiini nähden
humalluttavalla menestyksellä. Minun oli todella vaikea käsittää miksi
sain poikia kiinnostumaan vaikka olin niin ruma, ja niinpä jätinkin
taakseni aika liudan mielestäni vähän hölmöiksi osoittautuneita
hämmentyneitä poikaparkoja. Sen ajan valokuvissa näkyy nykysilmillä
katsottuna varmatyylinen, persoonallisen kaunis teinityttö.
Sitten tapahtui taas asioita ja asioita, ja nykyisin taidan olla
ulkonäköni suhteen ihan yhtä hukassa kuin aiemminkin. Välissä oli
vuosia, jolloin yritin esiintyä tavallaan rooliasussa, roolinani
tietysti 'tavallinen äiti'. Ei ihmekään että voin hieman huonosti,
luoja, näyttäkää minulle tavallinen äiti! Nykyisellään taidan uskaltaa
olla ihan tyytyväinen, mutta itseni kuvaileminen on jo liian vaikeaa.
Tottakai tämä valtava, taikinamainen vatsanahka saisi olla tiukempi,
mutta nämä valkeat raskausarvet pitäisin, kiitos. Rinnat saisivat
tietysti olla kiinteämmät, mutta kun olen niillä jo yli neljä vuotta
yhtä soittoa imettänyt, niin kai voin niille vähän riippumistakin
sallia? Lyhyet ja paksut sormet ja varpaat ovat olleet kipukohta
ala-asteelta asti, mutta vuosien myötä olen oppinut sen etteivät muut
ole niistä niin kiinnostuneita kuin minä luulen. Samalla prinsiipillä
annan armon myös paksuille reisilleni, ja sitäpaitsi, isossa osassa
Afrikkaa pulleat reidet ovat ne mitkä saavat miesten päät kääntymään,
eivät rinnat. Takapuolestani on töissä aloittamisen jälkeen vain hyvää
sanottavaa, mutta se on vain omaa tulkintaani, kehun kehua ei ole
mistään kirvonnut. Nykyisestä hiustyylistä sitä kyllä tipahtelee
säännöllisesti, viimeksi tänään kangaskaupassa.
Ei ehkä ole maailman terveintä miettiä omaa ulkonäköään vain sen mukaan
mitä muut siitä sanovat, mutta tällä hetkellä en mahda sille mitään.
Kipeä asia oma ulkonäkö kuitenkin on, ja johtaisin sen kyllä niihin
veljeksiin. Ennen heitä en ollut edes tullut ajatelleeksi miltä näytän,
näytänkö hyvältä, ja miltä se hyvännäköinen sitten näyttää.
Todennäköisesti tämä herääminen karuun todellisuuteen olisi tullut
ennemmin tai myöhemmin, mutta luulisin että koin sen aika ikävällä
tavalla. Tässä olisi puhelinluettelo vieressä, pitäisiköhän ottaa luuri
käteen ja kysäistä, mitä mieltä nyt todennäköisesti omien tyttärien
isinä
ovat silloisista sanoistaan?
tiistai, 8. elokuu 2006
Kommentit