Minulla on nyt loistava paikka hieman tarkastella ulkonäkötraumojani, kun kerran satun niiden synnyinseudulla olemaan. Kimmokkeen vihdoin ulostaa tämä pitkään mielessä pyörinyt postaus löytyi täältä, josta löysin tieni moniin moniin muihin kirjoituksiin, joissa samaa asiaa on pohdittu.

Lapsena tiesin melko varmasti olevani aika ruma, ja koska minusta on inhottavaa olla häviöllä missään, halusin mennä eri suuntaan ja kuljinkin tummissa ja risaisissa vaatteissa. Ehkä on muistettava, että asuin pellon ja metsän välissä, että se oli kyllä ihan käytännöllinenkin vaatetus leikkipaikkojani ajatellen. Ennen kouluikää ajatukseen omasta rumuudesta ei vielä liittynyt häpeää, tiesinpähän vain olevani tumma, hapsottavahiuksinen ja leveä joka kohdasta, eli aivan päinvastainen kauniiksi kehuttuihin vaaleisiin kukkakeppeihin verrattuna. Nyt onkin hämmentävää katsella valokuvia niiltä ajoilta, kuvissa kun on ihan tavallisen näköinen pikkutyttö. Ei edes niin kovin tumma, eikä se nenäkään silloin vielä niin leveä ollut, että laittaa ihmettelemään mistä sisareni sen 'neekerin' minulle lempinimeksi keksi.

Ala-asteen lopulla ei säkeissä piilottelu enää oikein huvittanut, olin ensimmäisiä tyttöjä joiden rauhaskehitys käynnistyi, ja surullisin seurauksin kävi se. Pari lestadiolaisveljestä samasta koulusta otti minut silmätikukseen, ja 'vosu, vosu'  -huutelu seurasi minua kaikkialle. En edes tiennyt mitä se sana tarkoitti, ja sekavin tuntein ihmettelin peilin edessä, mikä minussa nyt niin vosumaista on. Ryhdyin ensimmäistä kertaa tekemään ulkonäölleni jotain: kokeilin eri kampauksia ja vaihtelin värejä vaatteissa. Millään toimeenpiteellä ei ollut mitään vaikutusta huuteluun, ja niin leikkautin ensimmäistä kertaa hiukseni melkein kokonaan pois ihan vain kokeillakseni, miten se vaikuttaa huutelemiseen. Nyt ymmärrän miksi se vain kiihtyi, mutta silloin se oli ihan käsittämätöntä, olinhan tehnyt itseni niin epäkiinnostavaksi kuin osasin. No, voinpahan kehuskella että olen tuttavapiirissäni ainoita jotka jo 5. luokan luokkakuvassa ovat liki kaljuja ja mustaanpukeutuneita. Hah. Katkera hah.

Hyppäisin mielellään yläastevaiheen ohi, kerron vain että nämä lestadiolaisveljekset tulivat samalla luokalle kanssani ja puhkottuani ensin sekä korvalehteäni että nenääni hakaneulalla minä suoritinkin loppujen lopuksi yläasteen kotikoulussa, tenttimällä. Testailin ulkonäköni tehoa vastakkaiseen sukupuoleen oletuksiini nähden humalluttavalla menestyksellä. Minun oli todella vaikea käsittää miksi sain poikia kiinnostumaan vaikka olin niin ruma, ja niinpä jätinkin taakseni aika liudan mielestäni vähän hölmöiksi osoittautuneita hämmentyneitä poikaparkoja. Sen ajan valokuvissa näkyy nykysilmillä katsottuna varmatyylinen, persoonallisen kaunis teinityttö.

Sitten tapahtui taas asioita ja asioita, ja nykyisin taidan olla ulkonäköni suhteen ihan yhtä hukassa kuin aiemminkin. Välissä oli vuosia, jolloin yritin esiintyä tavallaan rooliasussa, roolinani tietysti 'tavallinen äiti'. Ei ihmekään että voin hieman huonosti, luoja, näyttäkää minulle tavallinen äiti! Nykyisellään taidan uskaltaa olla ihan tyytyväinen, mutta itseni kuvaileminen on jo liian vaikeaa.

Tottakai tämä valtava, taikinamainen vatsanahka saisi olla tiukempi, mutta nämä valkeat raskausarvet pitäisin, kiitos. Rinnat saisivat tietysti olla kiinteämmät, mutta kun olen niillä jo yli neljä vuotta yhtä soittoa imettänyt, niin kai voin niille vähän riippumistakin sallia? Lyhyet ja paksut sormet ja varpaat ovat olleet kipukohta ala-asteelta asti, mutta vuosien myötä olen oppinut sen etteivät muut ole niistä niin kiinnostuneita kuin minä luulen. Samalla prinsiipillä annan armon myös paksuille reisilleni, ja sitäpaitsi, isossa osassa Afrikkaa pulleat reidet ovat ne mitkä saavat miesten päät kääntymään, eivät rinnat. Takapuolestani on töissä aloittamisen jälkeen vain hyvää sanottavaa, mutta se on vain omaa tulkintaani, kehun kehua ei ole mistään kirvonnut. Nykyisestä hiustyylistä sitä kyllä tipahtelee säännöllisesti, viimeksi tänään kangaskaupassa.

Ei ehkä ole maailman terveintä miettiä omaa ulkonäköään vain sen mukaan mitä muut siitä sanovat, mutta tällä hetkellä en mahda sille mitään. Kipeä asia oma ulkonäkö kuitenkin on, ja johtaisin sen kyllä niihin veljeksiin. Ennen heitä en ollut edes tullut ajatelleeksi miltä näytän, näytänkö hyvältä, ja miltä se hyvännäköinen sitten näyttää. Todennäköisesti tämä herääminen karuun todellisuuteen olisi tullut ennemmin tai myöhemmin, mutta luulisin että koin sen aika ikävällä tavalla. Tässä olisi puhelinluettelo vieressä, pitäisiköhän ottaa luuri käteen ja kysäistä, mitä mieltä nyt todennäköisesti omien tyttärien isinä
ovat silloisista sanoistaan?