Illalla nukkumaan menoa puuhatessa vessaan lensi melkein vauvan kokoinen raatokärpänen, joka imitoi taitavasti Tuomas Skopan kitarointia Au-levyllä kappaleessa Kärpänen. Se oli niin iso, että näin ilman silmälasejakin kuinka se katossa istuessaan siisti imukärsäänsä. En saanut unta, kun mietin kuka naapureista on murhannut kenet, ja että ovatko suomalaiset C.S.I. -tyypit yhtään Gary Sinisen näköisiä, ja onko minun enää oikein diggailla Garystä, kun se ikäännyttyään muistuttaa ihan appeani.

Aamulla klo 6.00 olin niin väsynyt, että unohdin töissä ryhtyä siihen hommaan mihin piti, ja jouduin tekemään väärä työtä päivän loppuun.

Kotiin tultua esikoiselle oli tullut sekä ketjukirje että ahdistuskohtaus, eikä minun väsymykseni tunnu mahtuvan samaan 72 neliöön kuin 9-vuotiaan kokema maailmantuska ja epäreiluus.

Ainoa ajatus joka minua pitää tässä vaiheessa suurinpiirtein järjellisenä olentona, ei koske suklaata eikä Robert Trujilloa. Se koskee Tamperetta ja syyskuun yhdeksättä päivää.