Omituista. Palkkapäivästä on kulunut jo viikko, ja rahaa on edelleen rutkasti jäljellä. Lupasin kyllä itselleni ja teille ostaa itselleni dvd-soittimen, mutta en sitten ostanutkaan, kun olisi pitänyt ostaa uusi telkkarikin. Siihen en taivu. Ajatus telkkarinkatselun loppumisesta digitv:n rynniessä päälle tuntuu vain hyvältä. Suunnittelin myös sitä Tukholman matkaa perheen kanssa, mutta sepä kariutui sitten sekin. Itse se olisi pitänyt järjestää ja pitää jöötä ja naruja kourissa tsiljoonakertaisesti kotioloihin verrattuna, joten en taida viitsiä nähdä vaivaa, kun ei tuolta töistäkään vapaata niin paljon ole että kannattaisi tehdä muutakin kuin omanapaisesti kerätä voimia seuraavaa viikkoa varten.

Rutiköyhänä sitä uskalsi haaveilla vain tuoremehun ostamisesta lapsilisien tullessa. Nyt kun tuoremehupurkki kuuluu vakiona jääkaappiin, elo tuntuukin oudon näköalattomalta. Ehkä ohi pyyhältänyt kriisikin johtui siitä. Olen elänyt omilleni muutosta, eli vuodesta -95 asti, alle kaikkien toimeentulorajojen. Kahtena vuonna, -98 ja -99 olin kesällä oikeutettu opiskelijan kesäajan toimeentulotukeen, ja silloin elo olikin juhlaa, mehua ja lihaa joka päivä.

Kai minä yritän tässä sanoa, että haaveiltuani rahan saamisesta 11 vuotta en tiedä, mitä sillä tekisin. Hieman hirvittää, miten tämä Suomen oloissa äärimmäinen köyhyys on vaikuttanut lapsiin. Tunnen turhankin monta aikuista, jotka yrittävät harsia lapsuuden niukkuutta peittoon nyt aikuisena ostamalla vain merkkituotteita, laadusta viis, ja yököttelevät vielä varmuuden vuoksi merkittömille normaalihintaisille tuotteille, että kaikki varmasti tietäisivät mitä niistä ovat mieltä. Toisaalta lohdullisen monella tällaisella tutulla on ollut köyhyyden lisäksi ristinään myös turvattomuutta pääasiassa alkoholin takia. Meillä ei kotona oteta yhtään mitään, joten ehkäpä minun lapsistani ei kuitenkaan kasva sellasia mulk.. -kosilmäisiä epähenkilöitä. Toivossa on hyvä elää.