Nyt tuntuu taas siltä, että olisi asioita jos toisenlaisiakin, joista saisi loistavia blogikirjoituksia aikaan. Toisaalta, juuri vuorokauden mittaiselta Seinäjoki-episodilta palanneena, kaksi tuntia äärettömän kapealla sängynkaistaleella nukkuneena tiedän että saattaisin nyt kirjoittaa sellaista, mitä myöhemmin järjettömästi katuisin. Itse reissusta en kyllä kadu muuta kuin Tuomaksen kiusaamista. Anteeksi. Kaikille muille kiitos.

Päädynpä siis kirjoittamaan ah niin turvallisesti musiikista. Uusille tuttavuuksille tiedoksi ja vanhoille muistivirkistykseksi: en siis kuunnellut yhtään mitään musiikkia noin viidennentoista syntymäpäiväni jälkeen erinäisten ikävien asioiden takia. Viimeiset viisi vuotta olen ollut kotiäitinä, ja vuosi sitten keväällä, kun muutokset tuulten ensipelmahdukset jo heiluttelivat pian historiaan jäävien vyötäröpituisten hiusteni ihan hyväkuntoisia latvoja, kuulin radiosta kappaleen nimeltä Suu auki. Suurinpiirtein se olikin ensireaktioni. Tilanteessa, jossa jouduin toisinaan jättämään muutamia aterioita väliin silkan rahapulan takia katsoin tarpeelliseksi hankkia vinkeänimisen yhtyeen cd:n, ja sen jälkeen onkin tapahtunut kaikenlaista. Vuoden verran kuuntelin pelkästään Sydän, sydäntä, ja tänä kesänä olen tuntenut itseni valmiiksi avaamaan itseni muullekin musiikille.

Olen maistellut System of a Downia, ja pitänyt siitä valtavasti. Olen ahminut Absoluuttista Nollapistettä cd-levypinollisia kerrallaan, ja hykerrellyt. Sydän, sydämen keikoilta tutuiksi on tullut niin Superchrist, Sininen Sinfonia, Skyjacker kuin Tundramatikskin, ja hei arvaattekste mitä? Orgastista. Ihan muissa yhteyksissä törmäsin Maj Karmaan joka sai minut melkein pissimään alleni, ja Kumikamelin sanoitusten tavaileminen on ollut ratkiriemukasta. Kuolleiden Intiaanien keikka peruuntui pari viikkoa sitten, mutta hankinpa kuitenkin ystävien kehun perusteella cd:n, ja olin kertakaikkisen myyty. Lienee myös korrektia mainita mieheni kautta löytämäni Seppo Paarma, vaikkei tyyppi kovin hyvin tähän luetteloon istukaan. Kaikista uusin tuttavuus minulle on Cleaning Women, joka eilisellä Seinäjoen keikalla oli niin ylimaallisen mielettömän mah-ta-va, ettei suomen kielessä riitä ylisanoja sen suitsuttamiseen. Piste. Hieman hengästynyt sellainen.