Joskus, kun lapsoset istuvat suhteellisen uuden pirtinpöydän ääressä kaikki samalla penkillä, rivissä kuin huolellisen ihmisen porkkanat nakertelemassa voileipiään (tai no, ehkä porkkanat eivät yleensä nakertele voileipiä kuitenkaan), tulee ajatelleeksi, että joku siitä välistä puuttuu. Vaikkei se ole ihan varmaakaan.

Keskimmäistä odottaessani kärsin pelottavista tiputteluvuodoista, ja sain lopulta vielä sellaisen lakanat märiksi -verenvuodonkin. Raskaus kuitenkin jatkui onnellisesti, ja sen tulos on jo 4,5 -vuotias kipakka pieni ihminen. Ei pitäisi olla siis valittamista, eihän? Eikä olekaan. Lähipiirissä on paljon surullisempiakin tarinoita. Erään lääkärin arvio menehtyneestä kaksoissisaruksesta on kuitenkin ajatuksissa aina välillä. Mennessäni ensimmäiseen ultraan verenvuodon takia tarkistuttamaan tilannetta ja kuullessani ruudulla näkyvän sykkivän, terveen sydämen, kysyin ensimmäiseksi "Yksikö vain?" Tiesinkö minä jotain, vai kuvittelenko vain?

Koska pohdiskelen mielelläni vaihtoehtoisia todellisuuksia (kuulostaapas aika ufolta!), olen melkoisen varma siitä, ettei tätä kolmatta lasta olisi varmaankaan syntynyt, jos keskimmäisiä lapsia olisikin tullut kaksi. En nimittäin olisi varmastikaan lähtenyt yhden kuusivuotiaan ja kahden yksivuotiaan kanssa Ruotsiin viikoksi sukuloimaan, ainakaan omin nokkineni, eikä sitten kotiinpaluun huumassa olisi jäänyt ehkäisykään niin vähälle huomiolle, kuin mitä se aikoinaan jäi. Asunnostakin meillä olisi ollut aikaa ja rahaa muuttaa pois, eikä olisi tarvinnut hätäpäissään rynnätä asumaan tänne slummiin, kuin mitä sitten piti, kun kuopus syntyi. Todennäköisesti olisin vienyt lapset suunnitellusti hoitoon kaksivuotiaina ja jatkanut opintojani lähihoitajaksi, kun tässä maailmaversiossa melkein jatkoin ennen kuin taas napsahti. Turha niitä opintoja oli enää toisella kahdella vuodella lykätä, ja sitäpaitsi, nyt oli pakko mennä töihin. Jäi siis ammattikin opiskelematta! Ja minä kun olin olevinani niin kauhean älykäs aikoinani. Höh.

Jos siis maailma olisi syksyllä 2001 kulkenut vähän eri reittiä raskauteni suhteen asuisin nyt ihan muualla, olisin ammatiltani lähihoitaja enkä varmasti kirjoittaisi tätä blogia. Todennäköisesti minulla olisi hiukset, uusi televio, dvd-soitin ja digiboksi, ehkä jopa autokin. Parisuhdekin olisi varmasti ihan eri tolalla. Mutta kuuntelisinko näin hyvää musiikkia kuin mitä nykyisellään? Tuntisinko kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, joihin olen tutustunut Sydän, sydämen ja tämän blogin kautta (pus ja vilkuti kaikille yhteisesti!)? Hiemanpa sitä epäilen.