Menoisan viikonlopun jälkeen olisi ihanaa levätä, mutta ähäs; pitää mennä töihin. Pitää mennä töihin aamulla kello kuudeksi, jos tarkkoja ollaan. Ja jos vielä tarkempia ollaan niin olisi hyvä olla aloittamassa työtä kello kuusi, niin että työpaikalle olisi suotavaa saapua vaatteiden vaihtoon ja tarvikkeiden kytkentään vaadittavat 15 minuuttia aikaisemmin. Ei ole mikään ihmisten hereilläoloaika sellainen, ainakaan näin syksyisin.

Milloin sitten äiti-ihminen saa levätä? Levoksi laskisin nyt sellaisen yhtäjaksoisen 24 tunnin pätkän, jolloin ei tarvitse tehdä mitään, ei poistua ovesta (ainakaan töihin), ei laittaa ruokaa kenellekään, ei pukea ketään, ei erotella yhtäkään riitelevää osapuolta toisesta riitelevästä osapuolesta, ei pestä pyykkiä eikä ripustaa sitä, ei pyyhkiä pyllyjä, ei hypätä antamassa vettä eikä avaamassa ovea eikä asettelemassa kurahousun kuminauhaa takaisin rapaisen kumpparin kannan taakse: saisi nukkua tai lukea tai olla tässä tietsikalla, tai vain maata sängyllä ja kaivella nenää. Näillä näkymin minulla on vapaata noin kahdenksantoista vuoden päästä, ja se itkettää. Itkettää ihan oikeasti. Nyt nimittäin väsyttää. Rakkaat pikku keijukeksini eivät tepsi enää, ne antavat enää pelkkää fyysistä potkua. Taitaisin tarvita jo vähän henkistäkin boostausta, mutta sitä ei taida saada Suomessa laillisesti mitenkään muuten kuin lepäämällä, ja se taas tuntuu ihan mahdottomalta juuri nyt. Töissä on luvassa pitkää viikkoa ja kotonaollessani lapset ovat pitkälti täysin minun vastuullani miehen opiskellessa ja eläessä omaa elämäänsä. Kotitöitäkin täytyy tehdä, ja nukkuakin joskus. Ja marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna joudun lasten kanssa vielä evakkoonkin.

Minä vihaan sitä, että avioero takaisi minulle omaa aikaa ainakin parin päivän ajan kuukaudessa, ellei sitten jopa joka toista viikkoa. Ei kai se saisi olla avioeron syynä, jos kuitenkin ihan diggailee puolisoaan?