Olen tehnyt periaatepäätöksen, että uskonnosta en sitten kirjoita täällä mitään. Periaatteiden mukaan eläminen tuottaa vain tylsää blogikirjoittelua, joten!

Asumme kohtuullisen monikultturisessa ympäristössä. Lähinaapuriperheistä (tässä nyt määrittelen lähinaapuriperheiksi heidät, joiden lasten kanssa lapsemme leikkivät liki päivittäin) kolmessa ollaan muslimeita, yhdessä helluntailaisia, yhdessä hinduja, yhdessä juutalaisia ja yhdessä porvareita. Keskimmäistä nämä uskonasiat kiinnostavat nyt kovasti, ja jumalviidakossa samoileminen onkin oikein mielenkiintoista hommaa. Keskimmäinen haluaisi kovasti omaksua jonkin yhden tietyn totuuden, joka olisi sitten totta nyt ja aina. Tällä hetkellä hän taitaa olla kallistumassa taivaassa asuvan jumalattaren kannalle kaveripiirin lobbauksen ansiosta. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta, ja lueskelen lapsille ihan kotoperäisiä jumaltarinoita aina joutessani.

Ehkä tämänhetkinen suosikkileikkikin on jollain tavalla uskonnollinen. Siinä kolme alle kuusivuotiasta häärii olohuoneen matolla, kunnes hirmuinen Anssi hyökkää (lienee aiheellista huomauttaa, että lähipiiriimme ei kuulu yhden yhtäkään Anssia). Silloin lapset kiljuvat "Jumalauta, jumalauta!" ja kiipeävät sohvalle. Hetken he kiljuvat kauhusta, mutta sitten yksi huokaa "Jumala auttoi, hän tappoi Anssin" ja leikki voi jatkua rauhallisella matolla häärimisellä. Joskus hirmuisena Anssina voi toimia muriseva ja konttaava esikoinen tai kuopus, mutta yleensä Anssin ruumiillistumaa ei tarvita. Joudun taas toteamaan, että elo ilman näitä mukuloita olisi armottoman tylsää.