En minä kuallut ole, minä olen vain töissä käyvä kolmen lapsen äiti. Sosiaalisen (ja blogistisen-)elämän puolesta siis silkka raato, hyh kun meinaa vähän tuoksahtaa.

Huomenna, vapaapäivänäni, ajattelin valmistella joululahjaani teille, armaat lukijat. Sitten joulu onkin stressattu alta pois, ja voinkin rauhassa keskittyä murehtimaan ensi kesää. Silloin perheessämme on yksi työläinen, yksi harjoittelutyötä tekevä, kaksi päiväkotilasta ja ilmeisesti yksi heitteillä oleva avainkaulalapsi. Ja jos sille keksinkin ratkaisun, niin voin aina murehtia sitä, että miten pahkurassa pääsemme joka päivä miljoona kertaa päiväkodille ja takaisin, kun lähin on kahden ja puolen kilometrin, kauimmaisin mahdollinen viiden päässä, eikä busseista ole apua kuin sen kauimmaisen kanssa, ja silloinkin se auttaa vain kolmen kilometrin matkalta, ja joudumme vaihtamaan yhdesti. Jos olen näin rättiväsynyt jo pelkän työn kanssa, niin mitenkähän sitten kahden vastahakoisen lapsen sohjossa raahaamisen kanssa mahtaa sujua? Päivähoidon johtaja oli tästä pulmasta sitä mieltä, että päivähoito on kyllä oikein hyvälaatuista, jos onnistumme paikan saamaan. Melkein pahoittelin ääneen, etten langennut siitä hyvästä pussailemaan hänen kallinnäköisiä saappaitaan, mutta ihan ei tehnyt mieli. Olikohan se isokin etikettivirhe?