Kun tekee iltavuoron, joka päättyy kello 22, ja seuraavana aamuna menee töihin kello 6, niin päivän valjetessa hämmästyy, koska keho on niin kertakaikkisen sekaisin että luulee taas olevan illan. Sitten kun töistä tullessa rojahtaa sänkyyn nukkumaan ja perhe parin tunnin päästä herättelee, tuntuu maailman hirveimmältä kun tajuaa että aurinko nousee seuraavan kerran vasta seuraavana päivänä, kun keho jotenkin odotteli että se saattaisi nousta vaikka piankin.

Eikä lyijynraskasta oloa paranna se, että kuulin unen läpi kuinka keskimmäinen esitteli makuuhuoneen oven äitinään. "Tos on mun äiti, se on joko töissä tai nukkuu."