Käväistiinpä tuossa likeisessä kauppakeskuksessa taas. Välttämättömien listalla oli ruokatarpeiden lisäksi toppakengät esikoiselle ja keskimmäiselle, kumisaappaat ja toppahanskat esikoiselle, isänpäivälahja miehelle sekä isällensä sekä kakku. Rahaa meni rahtusta vaille 200 euroa, ja voin huonosti koko kotimatkan. Tilillä kyllä oli varaa, ja jäikin niin paljon että voin aivan huoletta pitää illalla hauskaa, vaikka palkka tuleekin vasta ensi viikolla. Mihinpä tästä rahanmenoahdistuksesta ihan hetkessä pääsisi.

Mikähän näillä nykyajan lapsilla muuten on kun jalkateränsä kasvaa ihan hillittömästi pituutta? Lukioaikoina eräs kuvaamataidon opettajani kertoi ihmisen mittasuhteista, että vielä 50- ja 60 -luvuilla opetettiin ihmisen jalkaterän olevan samanpituinen kuin kämmen. Eipä ole enää. Minä häpesin 11-vuotiaana numeroon 39 venähtänyttä jalkaani ihan silmittömästi, ja nykyinen 40/41 tuntuu edelleen häpeällisen isolta. Ainoat kerrat jolloin häpeä on hieman hälvennyt olivat silloin 11-vuotiaana, kun pappani sanoi että kyllä ihmisellä pitää olla sopivankokoiset jalat että pystyssä pysyy, ja 14 vuotta myöhemmin, kun eräs toinen mies mittasi lohdutustarkoituksessa minun kenkääni omaa kenkäänsä vasten, ja yllättäen omani ei näyttänytkään niin isolta.

Nyt 9-vuotias esikoinen tarvitsi jo koon 40 kengät, eikä kyllä löytynyt edullisia lasten kenkiä tähän hätään, sen voitte uskoa. Kumisaappaat jätin nyt pihiyttäni ostamatta, tietysti toivoen ettei tälle talvelle enää vesikelejä tule, mutta samalla taktikoin hieman: jos lapsi kevääseen asti pärjäisi ilman omia saappaita, voisi hän jo keväällä kiskaista minun koon 41 saappaat jalkaansa. Tällä viikolla annoinkin yhdet esikoisen vanhat kengät omalle 23-vuotiaalle pikkusiskolleni, jolle ne olivat aivan sopivat. Sukupolvirajat tutisevat, jos minäkin siirryn pian lapseni vanhoihin kenkiin.