Tiedättekö mitä? Kun otetaan yksi äiti-ihminen ja laitetaan se emotionaaliseen superlinkoajaan ja fyysisesti koville vaikkapa yhden junassa vietetyn (ei siis nukutun!) yön, viiden kilometrin patikoinnin ja sen jälkeisen iltavuoron, sitten viiden tunnin yöunien, aamuvuoron ja uuden, ällistyttävän rankan työmuodon kanssa menemään silleen lits ja läts, ja ollaan sitten vähän mielipuolisia ja sekoitetaan soppaan vielä miehen menoja ja myöhään illalla alkava ja monta päivää kestävä sukulaisvierailu, saadaan varmaan aikaiseksi ihan mielenkiintoisia tuskapolkkauksia! Ja pitkiä virkkeitä, näen ma.

Kommenttiloodissa on ollut mielenkiintoisia kommentteja, lukekaa ihmeessä!

Sain tosiaan töissä hieman ylemmän tason homman, ja hartialihakset huutavat jo hoosiannaa. Plussaksi tai miinukseksi voidaan laskea se, että hiljaiset luikkijat ovat ympärilläni vakavassa vaarassa. Ehdottomasti plussaa on kyllä se, että työskentelen nyt hyvin korkeassa asemassa, mutta uusien lihasten muotoutuminen ottanee aikansa, ja siihen asti lienen korostetun kankea.

Nyt, kankeana ja äärimmäisen univelkaisena, on mentävä siivoamaan jotta koko nelipäinen sukulaisrevohka mahtuu tänne. Saa nähdä mitä miraakkelimaista keksin ratkaisuksi huomiseksi, kun sama remmi täydentyy vielä yhdellä normaalilla päällä ja yhdellä paimenkoiran kallolla. Patjat ja sohvat loppuvat kyllä kesken. (Harmi että nämä ovat omia sukulaisia, pakoonkaan ei tällä kertaa pääse...)