Joku saattaa muistaa, että tähän perheeseen on harkittu lemmikkiä. Onneksi itseensä linkkaaminen on kuulema pahasta, koska en millään jaksa kaivella linkkiä esille. Pahoittelen (mutta olisin pahoitellut myös, jos olisin linkannut).

Yksi pieni asia kaiken käytännön asioiden pohtimisen tujakassa tiimellyksessä (kuka sen sitten oikeasti siivoaa, että kukas sen sitten siivoaa jos minä en todellakaan jaksa enkä ehdi?) jäi unholaan, nimittäin se, että niistä pikku karvapök...syistä on varmasti meille myös kovasti iloa. Täytyy ihmetellen myöntää, etten ollut muistanut sitä pohdinnoissani ollenkaan. Tämän minulle osoitti olohuoneen ikkunastamme mielenkiintoisen luontodokumenttinäyttämön tehnyt pikkuinen hiiri, joka käy joka päivä keräämässä lintulaudalta pudonneita siemeniä ja rahtaa niitä piskuiseen pesäkoloonsa pienen kivimuuri alle. Hän on äärettömän suloinen. Hän on niin suloinen, että kuopus saa toisinaan söpöyskohtauksen jossa hekottaa kyyneleet silmissään, ja kun kuopus saa söpöyskohtauksen, koko muu perhe saa söpöyshalvauksen. Siinä me sitten hihittelemme ja hekottelemme jokainen kyyneleet silmissä ja sydän tulvillaan raukkautta ja auvoa ja muuta sentimentaalista söpönpöpöä, ja kaiken alkuunsaattajana oli tosiaankin muutaman gramman painoinen, tuhoeläimeksi luokiteltava pikkujyrsijä.

Onko hei pakko odottaa kesään asti, jos ne gerbiilit luvattiin synttärilahjaksi? Kovin käy pitkäksi odotusaika kaikilla.