Tiedättekös, töissä tapahtuu jänniä. Esimiehiä ylemmät tahot päättivät että *** ********* (ja niin edelleen), ja sehän tarkoittaa, että palkka tulee pienenemään. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, että kukaan kollegoistani ei tee tuota työtä sen itsensä takia, vaan pelkästään rahan, tuon aikamme vitsauksen. Nyt sana lakko on sanottu ääneen niin monta kertaa, että minua jo vähän jännittää. Jos aikuisilla olisi eka kerta -kirjoja, saatan päästä pian tekemään merkinnän kohtaan 'ensimmäinen työtaisteluni'.
 
Todennäköisesti pääsen kuitenkin tekemään ensin merkinnän 'ekaa kertaa katsomassa Maj Karmaa'. Ostin lipunkin ennakkoon, olenhan missannut ennen tätä jo kaksi Sydän, sydämen keikkaa. Sen takia mieliala on ollut niin matalalla, että nämä viimeiset viisi päivää olen käytännössä rasvaillut köyttä. Mies nimittäin totesi heti Lahden keikan jälkeisenä päivänä, että lapset ja hän ovatkin niin terveitä, että appiukon syntymäpäiville kosteaan pikkuruiseen taloon oli lähdettävä. Se hetki oli harvinaisen kaukana elämäni tähtihetkistä.

Pitäisi varmaan kuitenkin odottaa tuota joulua vähän enemmän kuin keikoille pääsemistä. Auh, yksi raskas naula lisää normiäitiyden arkuun! Olen kuitenkin saanut täällä joulusiivouksen tehtyä (11 muovikassillista  vaatteita ja kodintarvikkeita läksi kierrätyskeskukseen, jota keskimmäinen niin hauskasti kiertokaupaksi kutsuu), ja kuulkaas, joulusiivous näin monen pienen lapsen kanssa ei olekaan mikään vallan pieni asia. Lisäksi olen leiponut pipareita ja siivonnut ja koristellut kotia ja siivonnut ja ostanut hurjasti joululahjoja ja siivonnut ja hoitanut lapset terveiksi ja siivonnut ja käynyt täysipäiväisesti töissäkin maksaakseni tämän kaiken. (Luppoaikana olen jatkanut vessassa itkemistä.) Vähänks oon supermimmi. Hyvä minä. Ja jos en tänäkään jouluna saa yhtään joululahjaa, niin muutan ihan yksin jonnekin tosi kauas, missä ylipainoisia naisia pidetään kauniina.