Päiväkirjablogaus jatkuu, ja joudun pahoittelemaan sitä taas kerran. Tämän päivän postauksessa on sentään teille huojentavaa tietoa, joten kehoitan varovasti jatkamaan.

Koska ihan viime aikoina, tarkasti otettuna viimeisen viikon ajan, elämässäni on mennyt kaikki niin lahjakkaasti päin puustoa ettei mitään rajaa, päätin ottaa vapaapäivän kaikesta. Siinä tein viisaasti. (Toki ryhdikkäänä ja tunnollisena perheenäitinä ennen kaupungille liukenemistani siivosin kodin, imuroin, pesin kynänjälkiä seinistä ja kiinteistä kalusteista sekä pesin vessan ennen kuin valmistin ravitsemuksellisesti kerrankin oikeaoppista ja lapsille maistuvaa ruokaa.) Nyt, kahdeksisen tuntia lähtöni jälkeen, kaikki tuntuu taas mielekkäältä ja kiinteältä ja lämpimältä ja hyvältä ja paikoillaan olevalta, turvalliselta. Maailma on sittenkin hyvä. Ja lävistyskipuvalitusta kestävät ihmiset ovat hyviä. Ja elokuvat ovat hyviä. Ja rannekellot. Ja Sydän, sydän -paidat sekä niiden omistajat.

Aion nyt lopettaa sen turhanpäiväisen ruikutuksen. Jos minusta ei kuulu mitään, se ei johdu siis mistään kovin synkästä ja peruuttamattomasta, vaan pelkästä hyvien asioiden ihmettelystä. Tähän koneelle istahtaessa kun tulee väistämättä mieleen tonkaista elämässä olevista asioista ne ikävimmät pinnalle, koska niistähän ne mehukkaimmat jutut syntyvät, ja se taas saattaa muuttaa omaakin suhtautumistani tähän elämään, joka ei kyllä totuuden nimissä ihan aina ole niin surkeaa kuin miltä se kerrottuna kuulostaa. (En muuten ole vielä aloittanut sitä mielialalääkitystä, teen sen vasta maanantaina. Jos alan sitten kuulostaa liikaa Disneyn perhe-elokuvan sankarihahmolta, tulkaa ampumaan minut. Olkaa niin kilttejä.)