Vahdin viilenevässä illassa kirmailevia lapsia, joita oli kahdeksisen kappaletta, joista kaksi omien kupeitteni hedelmiä. Istuin matontamppaustelineen reunalla (joka ei ole kovin mukavaa takapuolen kadotettua kolmanneksen leveydestään) ja luin aivan loistavaa kirjaa, joka oli Esko-Pekka Tiitisen Kävelevä käsi ja muita epätodellisia tarinoita (suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille). Taskussani oli toffeekarkkeja joita oli turvallista napostella lasten juoksennellessa niin kaukana että yhteisjaon mahdollisuus oli häviävän pieni. Kuulostaa aika idylliseltä, eikö?

Sitten naapurin pihalta pääsi karkuun koira. Se oli sellainen iso villakoira, jonka tarkemman nimenkin varmasti löytäisin jos viitsisin kvg, mutta en. Ei siis sellainen Fifi, vaan iso villakoira. Luotan siihen, että ymmärrätte poloista vuorotyöntekijää. Koira juoksi villinä pientä ympärää, joka koko ajan laajeni. Kävi selväksi ettei se ollut omistajansa hallinnassa, oikeastaan lähinnä siitä että omistaja juoksi myöskin ympyrää, mutta hätääntyneenä ja koiran nimeä toistellen. Kun koira alkoi pinkomisen lisäksi myös murista, minuun laskeutui kammottavan kylmä varmuus siitä, että tappaisin sen paljain käsin jos se koskisi yhteenkään pihan lapsista. Kun sen lenkki laajeni viiden metrin päähän leikkivistä lapsista, nousin paikaltani ja kävelin asemiin edelleen hyvin rauhallisena. Jätän kertomatta teille yksityiskohtaisen suunnitelmani, joka minulla kylläkin on edelleen hyvin selkeänä mielessäni.

Tällä tarinalle ei ole veristä loppua. Samantien koira houkuteltiin makkaralla sisään, ja minä jäin yksin pohtimaan sitä, kuinka pienestä saattaa väkivallan vastustajan arki nyrjähtää sijoiltaan.