Ette kyllä ikinä usko, mutta töissä oli mukavaa. Työt olivat kyllä tapansa mukaan ihan yhtä rasittavia kuin ennenkin, ja epäkivana lisäbonuksena isoja herroja parveili pienissä laumoissa siellä täällä, joten piti näytellä sekä varovaista että uutteraa, mitä en oikeasti ollut. Vielä epäkivempana lisäextrabonuksena näin taas yhden melkein-tappelun. Yksi namuisimmista kollegoistani, joka menetti arvonimensä näköis-Rob käyttäydyttyään kertakaikkisen ääliömäisesti, käyttäytyy edelleenkin ihan yhtä kertakaikkisen ääliömäisesti. Kaikki eivät sillä seikalle jaksa hymähtää yhtä viilipyttyisesti kuin allekirjoittanut (paitsi ettenhän minä kyllä koskaan näitä allekirjoita). Edellisestä melkein-tappelusta on puolitoista viikkoa. Silloin vanhemmat herrasmiehet olivat vähän eri mieltä soveliaista käytössäännöistä ja keskustelivat asiasta varsin kovaääneisesti esittäen samalla pitkälle eteneviä arveluita toistensa seksuaalisista mieltymyksistä. Ilmapiiri on edelleenkin hieman kireällä palkanalennuksen takia, sen osaisi tästä päätellä vielä minuakin hieman kankeaälyisempi yksilö.

Silti töissä oli kivaa, sillä illalla pääsee keikalle! Eihän tätä ole odotettukaan kun ainakin melkein viime vuodesta asti, siitä on vähän enemmän kuin reilu puoli hetkeä, joka on paljon enemmän kuin kohtuullista olisi. Saakohan sitä jo kuulla niitä uusia kappaleita, joita on kuulema viime aikoina tehty? Uujee, toivon niin.

Vielä kun kotiintullessani lattiat kiilsivät kertakaikkisen muruttomina ja tahmattomina, niin kyllä tässä suurperheen köyhän ja kipeän äidin nyt kelpaa.