Kauhean syyllisyyden painamana hirveän huonosta miniöydestäni (miniäidyydestäni? minyydestäni?) olen päättänyt ryhtyä hyväksi vaimoksi. Ensimmäiseksi vaihdoin vappuaaton iltavuoron aamuvuoroksi jotta mies pääsee täysipainoisesti opiskelijarientoihin, sitten otin täksi perjantaiksi ylitöitä jotta mies voisi paremmin kerjätä kokonaan palkatonta harjoittelupaikkaa, ja sitten vielä otin sunnuntaiksi, siksi kammottavaksi sukujuhlapäiväksikin ylitöitä! Hahaa! Olen nero!

Näin mies saa rauhassa juhlia sukunsa kanssa somia lapsosiamme ilman häiritsevää pohjoispohjalaista, joka ei tiedä kenen sukulaisen yksityiselämää sillä hetkellä ruoditaan ja miten se perimysriita 80-luvun alussa täsmälleen ottaen kulkikaan. Mikä parasta, kokkaustaidoton mieheni pyytää äitiään tuomaan tarjoilut mukanaan! Kerrankin pöydässä pitäisi siis olla jotain anopille kelpaavaa. Tokihan juhlat jatkuvat vielä kotiinpaluuni jälkeenkin, mutta voinen suhteellisen kohteliaasti vetäytyä makuuhuoneeseen piileksimään raskaan työpäivän varjolla. Ah, mi keveys rintain täyttikään!

Rinnoista tulikin mieleeni, että kuopus on nyt sitten ihan ehdassa oidipaali-iässä. Kotiin tullessani odottamassa on aina valtavan ilahtunut lapsi ja monta, monta märkää suukkoa. Jos yritän ohjata ne poskelleni, tahmea käsi kääntää pääni niin, että pusu moiskahtaa huulille. Saan kuulla monta kertaa päivässä "Äiti olet ihana, ihana, ihana" ja sehän kyllä minulle kelpaa. Sylitellä täytyy ahkerasti, ja rinnat ovat påp, vaikkei se ehkä tähän kuulukaan. Kuopus harmittelee ettei niistä tule maitoa, ja ehdotti että ostaisin sitä kaupasta lisää. Kerroin että sitä tulee vasta jos meille syntyy vauva, ja niinpä kuopus onkin ruvennut suhtautumaan vauvoihin hyvin myötämielisesti. Kerran hän kyllä ehdotti, että voisiko minun rintani mahdollisesti avata, jotta sinne saisi sitä maitoa tankattua. Eikä tämäkään kyllä kuulu tähän, mutta kun pääsiäismunan piirtänyt lapsonen kääri piirustuksen tutuksi mytyksi ja sanoi antavansa äidille munaa, meitä miehen kanssa vähän virnistelytti.

Minua toisaalta vähän hämmensi silloin ruokalassa, kun sain vahingossa elegantin ja hillityn keittäjätädin ratkemaan huutonauruun. Edellisellä viikolla yksi lähimmistä työtovereistani, olkoonpa vaikka Tarzan, antoi minulle pyttipannuannokseensa kuuluneen paistetun kananmunan, kun minä en sitä kasvisannokseeni saanut vaikka pyysin. Hyvät teot muistavana huikkasin sitten jäätelöpäivänä Tarzanille että saa minun jäätelöni, kun antoi minulle munaa. Siitä tuli huutonaurua, ja minua harmitti että se vitsi oli vahinko.

Vahinko oli sekin, kun kahdestaan erään toisen työkaverin, johon olen tutustunut Tarzanin kautta ja joka työskentelee ihan eri työpisteessä, kanssa polttelin ruokasavuja lounaan jälkeen tupakkakopissa. Olkoon hän nimeltään vaikkapa He-Man. Kerroin miten kauheaa minusta olisi jos joutuisin tekemään töitä pienessä toimistossa parin keski-ikäisen naisen kanssa, ja miten minusta on ihanaa, että kollegoita on monta sataa ja saan valita seurani aivan vapaasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen tajusin lausuneeni He-Manille aika suuren kohteliaisuuden, ja niin tajusi He-Mankin. Sitten köhistiin ja hihiteltiin. He-Man on kyllä niin hyvä tyyppi ettei minun tarvinnut ruveta sitä edes perumaan.