Edellisen kirjoituksen jälkeen teki mieli laatia postaus otsikolla  "Kuopuksen kuulumisia" ja kuva verisestä silmäkulmasta, ja sen jälkeen luonnollisesti otsikolla "Esikoisen kuulumisia", ja kuva suuresta mustelmasta lantiolla. Sen jälkeen olisikin voitu siirtyä otsikkoon "Kyllä mullekin kuuluu" ja liittää tekstikenttään kuva vasemmasta kämmenselästäni jota koristaa kauniisti kellertyvä ruhjelma, jonka seurana peukalossa killuu pienempi samanmoinen. Miehen elämä tässä perhessä taitaa olla kaikista tylsintä, jos nyt elämää ehjin hampain ja ilman pintavammoja voi tylsäksi sanoa. Voiko? Ehkä voi. Voi. Tai ehkei sittenkään.

Hartaiden jalankatkomistoivotusten ja pienen (sääreen), keskisuuren (polveen) ja suuren (takapuolelle) onnenpotkun jälkeen mies nimittäin lähti työhaastatteluun. Siitä saisi rahaa, siitä saisi opintoviikkoja, sillä saisi puolet ammattiin valmistavasta kurssista suoritettua. Ehkä siitä saisi oikean työpaikankin. Ehkä siitä saisi myös aviosovun ja mielenrauhaa. Lienee tarpetonta kertoa, että vähän jännittää.