Minulla taitaa olla 2,5-vuotiskriisi blogaamisen suhteen. Tekstiä ei nyt synny millään, vaikka kuinka pusertaisi. Jos tietäisitte miten lennokkaita metablogistisia pohdintoja olen punastellen pyyhkinyt tässä puolen tunnin sisällä pois joko nauraisitte remakasti tai punastuisitte korvianne myöten, tai mitä teillä nyt onkaan tapana myötähäpeästä tehdä (itse suosin ensimmäistä, paitsi nyt, kun olen myötähäpeän objekti).

Sydän, sydän onneksi pelastaa aina. Kävin perjantaina viettämässä koti-iltaa Oranssilla. Lavalla oli sohvat, televisio ja televisiosta Terminaattoria tuijottavia Sydän, sydänläisiä. Keikan aikana tilattiin pizzaa ja ulkoilutettiin koiraa, Tomi kävi bassonvarresta suihkussakin. Suihku olisi kyllä kelvannut muillekin paikalla olleille, sillä ilma oli niin kuumaa ja kosteaa kuin se vain voi suomalaisten standardien mukaan rakennetussa talossa olla. En kyllä toisaalta valita yhtään, sillä monta päivää vaivannut yskä ja nielutulehdus oli sen illan jälkeen tiessään. Kätevä ja harvinaisen hauska höyryhengitys, sanoisin.

Kuten aina alaikäisille tarkoitetun keikan jälkeen, taivastelen nytkin miten fiksuja ja hyväkäytöksisiä nuo nykyajan nuoret ovat. Täällä taitaa olla ainakin kaksi lukijaa joiden teini-ikäinen lapsonen kuuntelee Sydän, sydäntä. Uskaltanen sanoa, että sen asian suhteen ei ole tarvista olla huolissaan. Eihän minun nyt ole pakko ajatella esikoisen olevan vain kolmen vuoden päästä Oranssi-iässä, eihän?