Köllöttelimme koko perhe sängyssä sunnuntaiaamuna (sunnuntaina aamulla sitä aina muistaa miksi halusi ison perheen) kun keskimmäinen painoi päänsä vatsalleni kuunnellakseen vatsani kurinaa. Hän vannoi kuulevansa sieltä vauvan naurua, ja kysyi toiveikkaana joko sieltä olisi seuraava vauva tulossa. Silloin esipuberteetin myrskyiseen satamaan aivan ilmeisesti saapunut esikoinen tiuskaisi ettei siellä voi olla vauvaa, kun niiden pitäisi ensin tehdä sitä, eikä ne ole tehneet sitä moneen vuoteen. Perheen täysi-ikäisiä jäseniä silloin hieman hymyilytti.

Sama lapsi kysyi noin seitsenvuotiaana hedelmöityksen mekanismin selvittyä eräästä lapsille suunnatusta vauvakirjasta, että onko meidänkin kaikki lapset oikeasti laitettu sillä tavalla vatsaani. Myönsin asian, ja hetken hiljaisuuden jälkeen lapsi kysyi hyvin myötätuntoisesti "...Tuntuiko se kauhean inhottavalle?" Sen minä kiistin.