Tänään päiväkodista kotiin kävellessä keskimmäinen rupesi metsämansikkaa mutustaen (pitkässä päiväkotimatkassa on tosiaan joitakin hyviäkin puolia, kuten vaikkapa puolitoista kilometriä tienpennarta josta voi löytyä vaikka mitä kivaa) laulamaan ilmeisesti omasta päästään laulua, kuten usein tekee, mutta tällä kertaa sanat olivat niin nerokkaat, että kotiin päästyäni ryhdyin vimmatusti raapustamaan niitä paperille etteivät ne, lapseni nerouden todisteet, pääsisi unohtumaan. Tässäpä ne:

Metsämansikka mäellä huusi, tule neito poimimahan
 punaposki poimi sen, vaskisormi valitsi
 Otti marjasen mäeltä, pani sen huulelleen,
lauloi vielä kaunihisti.

Onneksi en ehtinyt asiasta laajemmin vaahdota, sillä plagiaattisyytökset olisivat napsahtaneet niskaan aika rivakasti. Kyseessä on keskimmäisen raikkaalla otteella muuttelema vanha runolaulu joka kertoo Iro-neidosta, ja jota isä on lapsilleen laulanut äidin lietsutessa pitkin Seinäjokea, kuten esikoinen huvittuneesti huomautti. Nnnnoh, olen silti ylpeä.

Ihan samaa pakahduttavaa ylpeyttä koin nukuttaessani nuorimmaista, joka raukealla äänellä illan viimeiseksi asiaksi kertoi seuraavaa: "Mää pelkään satetta. Ne pisalat sanoo niin lujaa että plomps plomps ja sälkyy kokonaan kun ne osuu maahan. Ne pisalta sataa sieltä pilveksistä. Siellä pilveksissä on semmoiset pikkuset luukut, joista ne pisalat hyppää." Raikkaasti on asian ajatellut hänkin.

Pitänee varmaan kertoa jotain ylpeyden aihetta vielä esikoisestakin, ja täältä kuulkaas pesee, vaikka onkin jo vähän vanhempi juttu. Kolmasluokkalaiset opettelivat musiikintunnilla helppoa rumpukomppia (as if sellaista olisi! nimimerkki Rytmitajuton) ja arvatkaa kenen lapsi sai sen ensimmäisenä sujumaan?! MINUN!! On kai periaatteessa rumaa laittaa lapsi toteuttamaan omia haaveitaan, mutta käytännössä asia alkaakin vähän hämärtymään.

Mitä? Vielä miehestäkin jotain ylpeyden aihetta? Eikö se riitä että nukuttaa lapset runolauluilla? Minun mielestäni se on hienoa. Piste.

Ai niin. Hyvää juhannusta. Älkää törpötelkö lasten nähden.