Kymmenen vuotta äitiyttä, ja nyt vasta ensimmäinen viikonloppu autoillen perheen kanssa. Emme ole menettäneet mitään.

Nyt toisaalta tiedämme, ettei eväskassia missään nimessä kannata jättää autoon neljän kilometrin metsäretken kulkua keventääkseen. Tiedämme myös, että Suomessa tepsii parhaiten avainlippu-logolla varustettu hyttyskarkoite. Olemme myös kipeän tietoisia siitä, että iso osa perheestämme on jostain syystä allergisoitunut hyttysenpistoille niin, että hyttysen pistettyä jalkaterään ei voikaan enää käyttää kenkää, tai  hyttysen valittua silmäkulman, ei onneton uhri saa silmäänsä auki muutamaan päivään.

Olemme myös tutustuneet Lohjan alueen moottoriteiden liittymiin useasta eri kohtaa ja huomanneet, että liikennejärjestelyt laspuudenmuistoissa ja liikennejärjestelyt tosielämässä ovat vallan toisenlaiset keskenään. Turun keskustakin tuli tutuksi, koska linnan lähellä oli maksullinen pysäköinti eikä kenelläkään kolikon kolikkoa. Lähin automaatti ja rahanpirstontapiste oli yllättävän kaukana. Huomasimme myös saavamme paljon epävarmoja reittivalintoja ja hätäisiä kaistanvaihdoksia anteeksi, kunhan vain matkustajanpuoleisella penkillä pidettiin maantiekarttaa tarpeeksi korkealla ja kulmakarvoja tarpeeksi kurtussa.

Jouduimme myös toteamaan että vastoin yleista oletusta lapset eivät välttämättä nukahda nopeasti, vaikka olisivat saaneet kirjaimellisesti juosta pelloilla päivän ja ison osan iltaa. Heihin ei myöskään vaikuta hirsitalon aikuisia syvään uneen tainnuttava ilmapiiri, vaan he voivat aivan hyvin köhiskellä ja nitkutella läpi koko yön. Minä henkilökohtaisesti huomasin myös, että kaksikuisen vauvan sylittely sylkikuplineen kaikkineen herätti minussa voimakkaan halun säilyttää neulatyynyä kondomipaketin välittömässä läheisyydessä.

Kuuden sadan kilometrin jälkeen ajopelkokin on jo hiutunut pois.