Pari päivää sitten ratikassa sattui hauska juttu, joka valaisi kirkkaasti suhteita rahan, kulttuurin ja elämän yleensä välillä. Jos olisin viisaampi, voisin kiteyttää oivalluksen jotenkin tiiviisti, mutta asioiden tällä tolalla ollessa voin vain kertoa mitä tapahtui ja toivoa että sinulla, rakas lukija, sytyttää samoin kuin minulla.

Nnnnoh, olin neljän lapsen kanssa ratikassa matkalla Linnanmäelle, ja tungeksivasta ihmispaljoudesta johtuen jouduin rattaiden kanssa seisomaan aika huonossa paikassa. Koska minulla on kuvottavan oksettava tapa löytää hyviä puoli liki kaikesta, käytin tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelin kanssamatkustajia toivoen sen hyödyttävän uudelleen virinnyttä kirjoitusharr.. pöh. En minä sen toivonut mitään hyödyttävän, vaan oikeasti se vain on minusta hauskaa.

Samassa ovensuussa seisoi goottihenkinen pariskunta, joilla kummallakin oli Provinssirockin koko viikonlopun ranneke. En voinut olla tuntematta lievää awwwww-söpöyttä, sillä olin paikalla itsekin, ja oli hauskaa tuntea pientä yhteenkuuluvuuden tunnettaa ventovieraisiin ihmisiin heidän itsensäkään sitä tietämättä. Sitten kyytiin nousi ilmeisesti ranskalainen mies ja hänen suomalainen tyttöystävänsä, jotka istuutuivat ja yhteistä jännitystä kihisten ottivat kirjekuoresta esiin kaksi Lippupalvelun lippua tarkastellakseen niitä. Näköni äärimmilleen pinnistettynä näin niiden olevan liput Cirque du Soleilin Delirium -esitykseen - jonne minullakin on liput. Sama yhteenkuuluvaisuuden tunne pirskahti taas pintaan höystettynä oivalluksella siitä, että köyhänä sitä jää paitsi itse kulttuurielämyksistä, myös tästä tunteesta, joka on mukavuutensa lisäksi varmaankin aika tärkeä noin niinkuin yhteiskuntaan kuulumisen tunteen osalta.

Jos ei tunne millään tavalla kuuluvansa yhteen toisten ihmisten kanssa, on aika helevetin yksin.