Jotenkin meri on viimeaikoina soluttatunut takaisin elämääni. Lapsuuteni vietin merenrannan lähellä, enkä muista kuinka nuoresta asti sinne sainkaan yksin mennä, mutta sen voin sanoa, että vedessä tuli lilluttua niin että sormeni ovat pysyvästi hieman kurttuiset, ja ilmeisesti pystyn vieraassa kaupungissa löytämään satamaan tuoksun perusteella.

Kaksi edellistä lukemaani kirjaa tapahtuivat pääasiassa meren alla, viimeisimmät kaksi katsomaani elokuvaakin kertoivat vedenneidosta ja saaren ihmisten synkeistä ihmiskohtaloista. Viimeisin matkani suuntautui meren yli Tallinnaan, ja laivassa keksin veden alla tapahtuvan tarinan, jolle olen hieman muovannut kirjallista lihaa luiden ympärille yön pimeinä tunteina. Jopa lapseni ovat valinneet nukutusmusiikiksi meren aaltojen pauhua, jonka tyrskeessä synnytin muuten kuopukseni.

Viime yönä näin sitten unta, jossa asuin veden alla. Tunsin palanneeni kotiin ja joka hetki tuntui täysin todelliselta, aika normaalisti etenevältä ilman tavanomaisten unieni epäloogisia hyppyjä. Kuulin kaukaa kun esikoinen herätteli minua, mutten millään olisi halunnut herätä, vaan yritin uida vaatimuksia karkuun. Kun kuoroon yhtyi keskimmäisen vaativa ääni, yritin vihdoin herätä ja nousta vedestä - mutten pystynytkään. Vesi veti minua syliinsä tiukasti, eikä minulla ollut voimia vastustaa sitä. Aloin hätääntyä. Silloin uneeni sekoittui mieheni kauhistunut ääni, ja tunsin hirvittävän voimakkaan riuhtaisun. Yskin hirvittävän määrän vahvasti tuoksuvaa suolavettä perhepetiimme, peitot kastuivat ja alkoivat heti tuntui kylmiltä, vaikka vesi oli taatusti vartaloni lämpöistä. Perheeni seisoi hiljaisena sängynvierellä tuijottaen minua ja sotkua, jonka olin saanut aikaan. Ilma pisteli keuhkojani ja tuntui painavan minua raskaasti vasten patjaa.